Seuraavaksi nakuranta?

Nukkumisesta. Vai voisiko sanoa kukkumisesta.

Elämässäni olen pitkälti ollut sitä mieltä, että nukkuminen on hukkaan heitettyä aikaa. Yritän tehdä sitä mahdollisimman vähän. Ikävä kyllä.

Välillä tulee kohtuullisen vahva tunne, että nyt olen yrittänyt vähän liikaa. Nukkunut liian vähän. Siinä tunnistan pari eri astetta.

Sopivasti liian vähän nukkuminen pitää moottorin käynnissä. Moottoriöljynä toimii tietenkin kahvi. Kahvi. Kahvi. Kahvi. Ja vieläkin kahvi.

Ajatella, joskus en edes juonut kahvia. Se vaati tietoista opettelua. Ja juu, se tapahtui itseasiassa nykyisessä työpaikassani kaukaisella 90-luvulla.

Meillä on hirmuisen kiva keittiö siellä. No joku saattaa nähdä vaivaa sotkuista, mitä kukin jättää jälkeensä. Tiedätkö, mua ei yhtään haittaa. Koska olen näin armollinen muiden sotkuille, toivon armoa myös itselleni. Ja myös sille tupperille, joka on isommassa jääkaapissa tälläkin hetkellä. Epäilen, että hän on jo vahvasti juurtunut sinne kaappiin. Ei sitä sillä tavalla vaan voi kiskaista juuriltaan, pitää kunnioittaa. Ja kunnioitan myös työkavereitani. Kyseessä olevan tupperin, - ystäväni- avaaminen voisi heikkohermoisempia järkyttää. Mulla on kaikkiaan hirmuisen kiva käytäntö; viedä eväitä töihin, homehduttaa ainakin jämät niistä tupperiin, heittää tupperi roskiin ja mennä tupperikutsuille. Viimeinen vaihe on onneksi vähemmällä toteutuksella, koska huhhuijaa... kotona on korkea kaappi... Se ei ole vielä yhtään tyhjentynyt.

Vierailut muissa toimipisteissä saa osan porukasta huokailemaan harmonisia keittiöitä taukotiloina. Pelastakaa minut niiltä! Haluan rypeä rauhassa punaisen sohvan ja sähköiskukraanan välillä. Se on mun työpaikan kolmen parhaan paikan joukossa. Ja hei edes vessa ei kiilannut eteen. Se on samalla tavalla yliarvostettua, kuin nukkuminen. Paljon kivampaa on hyppiä jalat ristissä kotiin.

Jos joku ei muista, mihin asia liittyi, niin voin kertoa että niihin liian vähän nukkumisen asteisiin. Tietenkin. Keski-ikäisen naisen ajatuksen riento on laajaa. Se on niin kyvykäs.

Toinen aste on se, että todellakin, olen nukkunut liian vähän. Se tuntuu päässä, silmissä ja käsivarsissa. Se näkyy päässä, silmissä ja. Niin. Näkyykö se käsivarsissa? Toivon, ettei ne ainakaan paksune liian vähästä unesta. Se olisi jo kohtuutonta.

Silloin ei hyvä heilu. Silloin yritetään vain selviytyä. Silloin säpsytään. Silloin raahustetaan. Tunnelma on liki vastakohtainen kuin sopivasti liian vähän nukuttuna. Silloin kotiin tullessa vajotaan makaamaan kymmeneksi minuutiksi. Tiedän siitä tilanteesta, että osaan vajota tilaan, joka nollaa pään. En nuku, mutta en reagoi. Voimaannun. Sama toimii stressitilanteissa. Onneksi näitä todellakin liian vähiä nukkumisia on vain joskus. En kestäisi alati ottaa noita koomia sohvalla, silkkaa ajan haaskuuta sekin.

Mun nukkuminen on aina ollut vähän villiä. Korostan, että ihan yksin se on ollut villiä. Ja ehkä vieläkin korostan sanaa nukkuminen. Tokkopa kokonaisia öitä niin monia on tullut nukuttua. Miksi nukkuisikaan, kun voi heräilläkin läpi yön.

11v multa murtui solisluu. Niin, kävelin unissani ja kaaduin rapuissa. Auh. Se sattui.

Kaikkiaan olin melko kova touhuilemaan öisin. Mua kammettiin milloin mistäkin takaisin petiin. Estettiin selkeästi mun sielukkaat seikkailut.

Teininä tietty uni maittoi, päivällä. Öisin oli kiirettä.

Kiirettä oli sinäkin yönä, kun olin yksin Siskoni asunnossa yötä. Unissa kävelyä. Heräsin hississä alusvaatteisillani. Aamuyöllä. Ei avaimia, ei mitään. Kukaan ei ollut Siskoni kotona. Mulla ikää 16v. Keskikaupungilla, kerrostalossa. Puhelinkioskiin matkaa korttelin verran ja mitäpä minä siellä olisin rahattomana tehnyt. Hyvät neuvot olivat kalliit, ei vain ollut niiden antajaa. SiSe, näppärä jo tyttönä, lähtee soittelemaan ovikelloja. Tiesin, että jossain asuu talonmies. Ensimmäinen soitto tarjoaa likaisen ehdotuksen. Muutama välissä tarjoaa tietämättömyyttään. Joku antaa filtin. Viimein joku ajattelee muistavansa talonmiehen rapun ja oven. Sinne siis. Löytyi.
Kaikki mahdolliset valokuva-albumit yms. esittelemällä todistin, että minut sai päästää Siskoni asuntoon. Tämä jätti pelon ja pakotti tekemään Siskon luona yöpyessä erilaisia esteitä oven eteen.

Nyt muistui mieleen samojen ikäkausien laivareissu, jossa Korkkiskan kanssa oltiin. Se oli sitä aikaa, kun hyttejä ei tarvinnut varata vaikka reissussa olikin. Illalla löytyi tosi hyvä nukkumapaikka jostain aulasta ja aamulla koko sakki herää ihan eri paikasta hämmästyneenä tukka pystyssä. Pystyssä se oli ennen nukkumaan menoakin silti. Voi ainakin oppia sen, ettei aamupalabuffetin oven eteen kannata yösijaa rakentaa. Siitä kannetaan pois. Ja Ballantines ei tietty liittynyt asiaan ollenkaan.

Yöt on aina olleet mun aikaa. Aina. Vieläkin. Tätä tuki loistavasti työ viinan parissa. Klo 05 hipsailu töistä kotiin. Oli tapana istahtaa työyön päätteeksi koko porukalla ykkösille. Hippasen se kihahti päähän aamuyön tunteina. Juu totta, ykkönen.

Sujuvaa oli myös muutaman vuoden työtryki todellisessa elämän kovassa koulussa. Työaika 15 - 02. Hei, voisiko sitä käyttää facessa, "elämän kova koulu"? Meinaan, jos on vaan niinkuin viranomaisena joukossa häärinyt? Tosiasia on kuitenkin, että se jätti lähtemättömät vaikutukset ja tiedon siitä, että virka-aika tarjoaa  osittain vain pelkistettyä todellisuutta. Mutta edellä mainittu työaika, se toimi mulla. Aamulla kun muu väki heräsi, saattoi olla mitä vaan tehtynä yön aikana. Olin täynnä virtaa kotiutuessani 02 jälkeen.

Traagisin muisto liittyy yhteen aprillipäivään... Yöllä töistä tullessani valmistauduin aamun aprillipäivään. Tein pöydälle kirjeen vanhimmalle tytölle, silloiselle ainokaiselle. Kerroin kirjeessä, että aamulla tulee jäätelöauton kaltainen karkkiauto ja pysähtyy meidän kohdalla. Hän saisi käyttää koko 50e siihen. Rintaa kouristava herätys oli, kun tyttö istui sänkyni laidalla aamuvarhain pukeutuneena 50e kädessään. Tarinan opetus: älä ikinä luota, että lapsi muistaa kyseessä olevan aprillipäivä!

Seuraavana vuonna se muuten muisti. Upea rottatarinani kaikkine rakennelmineen ei mennyt enää läpi. Höh.

Mulle on siunaantunut lapsia, jotka eivät ole valvottaneet. Eivät ole sairastelleet. Eivät ole kiukutelleet. Viimeisessä etenkin ovat tietenkin tulleet äitiinsä. Mikä onni heille - jos siis multa kysytään. Eli aina olen ihan itse saanut päättää, että yökukkuminen on kivaa.

Mitä tapahtui unille, kun minusta, yökukkujasta tuli keski-ikäinen nainen?

Ei mitään. Joku yö saattaa olla toista kosteampi. Hikisempi. Sitä nyt en järin suureksi tapahtumaksi killaa.

Soisin omiin öihini lisää seikkailuita. Sielukkaatkin käy, mutta rajumpiinkin sopeudutaan. Ja nythän puhun tietenkin unista. Ja hyvän unen, sielukkaan tai rajun, toivoisi jatkuvan ilman sitä tyypillistä kymmentä heräilyä ja aamuyön kitutunteja valvoen, kun vasta juuri on ehtinyt nukahtamaan.

Mutta hei, se on ihan tuttua juttua. Suurin muutos lienee se, että olen oivaltanut yöpaidan turhuuden. 

Uskaltaa olla itsensä kanssa yksin yön alasti ikiomassa sängyssään.

Tätä on olla hurja tässä iässä!