Se on kevät.
Ärsyttävää! Silmiäni ärsyttävää!
Silmien kautta se hiipii hermoihini, aivoihini, itsehillintääni. Luo lonkeronsa kaikkialle minuun. Ei ole uloketta tai onkaloa, joka jotenkin ei olisi tietoinen silmistäni.
Onhan niitä. Isompiakin vaivoja. Tässä ajankohdassa en vaan muista niitä kovin helposti.
Tunnen, miten silmät kutistuvat hitaasti, mutta varmasti.
Muuttuvat pieniksi rosepippureiksi.
Yhtä punaisiksi.
Yhtä ryppyisiksi.
Onhan ne jo ennestäänkin keski-ikäisen naisen silmät, mutta nyt. Nyt lukuisten reseptivapaiden silmätippojen puro valuu vuolaana pitkin naamaa. Siihen sekoittuvat kyynelnesteet, jotka likimain lorisevat silmien sisänurkista.
Toisaalta keski-ikäisen naisen kuuluisi iloita jokaisesta lorinasta itsessään. Niin paitsi yhdestä, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ehkä se tulee vasta myöhemmässä keski-iässä. Sekin lorina. En kuitenkaan usko iloon siitä koskaan.
Kaikki nämä tekevät omat tehosteensa, ryppynsä silmien ympärille. Siis ne silmätipat ja kyynelnesteet. Niin, ja poskille. Värivoiteessa lienee pystyjä raitoja eri nesteiden kuvioimina. Tuskin se silti perusmaskista paljon poikkeaa. Ei siinä 1,5 minuutissa joka siihen käytetään, ihmeellisiä suojamuureja rakennella.
Ripsivärit tulee hieraistua päivän aikana hillittömissä kutituspuuskissa. Silmien sisältä löytyy lisätwistinä mustaa kamaa. Se ei helpota kutinaa.
Eikä kipua.
Ei helpota överit allergialääkkeetkään. Tupla-tripla-femmakertaiset annokset. Täyttä humpuukia sanon minä.
Pienenä tyttönä tämä tuntui vähän niinkuin siunaukselta. Säästyi heinätöiltä.
Suuri ja menestyksekäs urani ovelta-ovelle imurikauppiaana saattoi perustua juuri näihin silmiin. Muistan, miten silmät punaisina ja vuotavina tein kauppoja. Monen tonnin kauppoja. Se oli kevättä. Voitin myyntikilpailuja, olin niinkun hyvä. Hei 18v tyttö pikkumekossa tulee oven taakse itkevän näköisenä. Se oli valttikortti pitkin poikin todellista maaseutua.
Ihan aina se ei tepsinyt. Kerran ajettiin jonkun aseen kanssa pois pihasta. Kerran puri koira käteen. Ja hei maalla; siellä todellakin oli lähellä ihmisten elämää. Monessa merkityksessä.
Tykkäsin siitäkin työstä. Sai olla ihmisten kanssa. Silmineni, kaikkineni.
Ei muuten ollut mitään turvasysteemeitä, ei kännyköitä. Senkun vaan ajoin pihaan. Ovet olivat useimmiten yhtä selkosen selällään tupaan, sikalaan, navettaan ja makuukammariin. Siinä huhuillen vaan hain isäntäväkeä jutuille. "Hei vaan, olen SiSe"- ja käsipäivää. "Sopiiko että jutellaan hiukan imuriasioista?"
Työhistoriani on kohtuullisen värikäs. Olen ollut kova hankkimaan töitä. Ensimmäistä kertaa jättäydyin yhden työn varaan, kun syntyi lapsi vol. 2. Se oli yksi ennen vol. 3:sta. Nyt olen taas lähtenyt työntämään itseäni moniin eri versioihin toteuttamaan työtäni. Onko pakko? En tiedä, mutta niin vaan on käynyt.
Mutta silmiin. Tai siis rosepippureihin.
Töissä koen tarvetta selvittää jokaiselle
1. en tartuta mitään
2. olen allerginen joillekin kevään ja kesän pölyille
Ilman näitä selityksiä todennäköistä on, että ajateltaisiin
1. saakelin eukko, hieroo noita vuotavia silmiään, että tarttuisi
2. vollottanut jotain omia keski-ikäisen ongelmiaan edeltävät tunnit (ja vollotus jatkuu koko käynnin)
3. ryypännyt viikon
4. pöllyissä
5. itse piru (tämä on osittain dg-sidonnainen ajatus)
No pian tämä helpottaa. Se on ne vakiokierrokset. Vuosi toisensa jälkeen silmiäni pällistellään, pyöräytetään ehkä silmäpolilla. Siellä oli muuten viime keväänä aivan ihana kikkurapää lääkäri. Voisi olla paikallaan tarkistaa nämä taas tänäkin vuonna hiukan tarkemmin... Tämän jälkeen aloitetaan se oikea, auttava lääke.
Voi että, kävisipä se tänä vuonna helpommin. Lupaavalta ei sikäli näytä, kun kuukausi sitten pyysin uusintaa lääkkeelle tiedostaen myöhemmän tarpeen. Ehkä olen vaan hätäinen. Sitä ei ole vielä uusittu.
Silmät ovat sielun peili. Nyt mennään fiilispohjalta sielukkaita seikkailuita peililasit punaisina. Ehkä sielunikin on jotenkin punaisella. Kuuma, vaarasta varoittava vai jotain muuta?