Raivoa peiton alta

Tämän viikonlopun piilokameraotos näyttäisi kohdallani tylsältä.
Enimmäkseen mistä vaan kuvakulmasta asiaa tarkastelisi, näkisi oranssipunavalkoisen pussilakanan. Ehkä hivenen haljun vaaleita, tyynyn muovaamia karvan törrikkäitä nököttäisiä pussilakanan reunasta.

Siltä se näyttäisi, mutta totuus on toinen.

Tämä on mielenosoitus!

Mielenosoitus siitepölyjä vastaan.

Täynnä raivoa olen päättänyt olla astumatta ulos. Sen verran aatteen ihminen olen, että ilmeisesti päätin olla myös nousematta sängystä.

Hah, vapiskoon siitepölyt! Minua ette saa!

Tämä ei ole ensimmäinen mielenosoitukseni.

1980 osallistuin tietenkin, kuten arvata saattaa Niilo Yli-Vainion organisoimaan keskikaljamarssiin. Jälkikäteen saan lukea, että tavoitteena oli saada keskiolut takaisin Alkoon.

Äitini, kaikkien fiilispohjalta toimimisen äiti - siis minunkin äiti- oli sillä tuulella silloin.

Marssi oli siis juurikin noin neljä vuotta ennen, kuin itse aloin hyödyntämään ruokakauppojen olutantia täydellä teholla. Oli ne tietyt kaupat, mistä myytiin kaikille. Oliko silloin Siwoja vai mitä ne oli? Siinä Antinkadulla Ratsulaa vastapäätä oli ainakin yksi, josta 15-vuotiaan terävyydellä saattoi hakea viikonlopun tainnuttavan satsin ilman kysymyksiä.

Oli myös tietyt juoksukaljakaupat. Ei niistä sen enempää.

Sana näistä kiiri ilman somea liki samalla nopeudella. Kaikki tiesi kuviot.

Eli kuten huomaat, ei mun kaljamarssillani ollut mitään merkitystä.

Parempaa tulosta toivon tässä akuutissa mielenosoituksessani. Taistelen silmieni puolesta! Yksilön ulkoiluoikeuksien puolesta! Tasa-arvon puolesta!

Toimisikohan joku marssi tässäkin asiassa? Tilani on saanut sisäisen raivoni kasvamaan mittasuhteisiin, missä ehkä olisi vaarallista antaa sen tulla esiin. Nyt se vain pirskahtelee melko mitättömissä yhteyksissä saaden kohtuuttomia mittasuhteita. Ääh, lähinnä siis vain sanallista mässäilyä, jos ei ymmärretä toimia kuten SiSe asian näkee. Ja mainittakoon, että elämme hetkiä, jolloin Sisen näkemys on aina oikea.

Jos nyt lähtisin marssille, ottaisin mukaani moottorisahan, megafonit, maaliämpärit ja kyltit. Niin, tulisiko kukaan muu mukaan? Tuskin. Ehkä niin on parempi.

Rakastan puita ja etenkin metsää, puiden perheitä. Tässä tunnelmassani vetäisin kaikki sileäksi. Näen ne vain siitepölyn lähteinä, vit**maisuuttaan siitepölyn lähteinä.

Megafoniin kai huutelisin niitä oleellisia asioita, jotka viime päivinä on kilauttaneet kelloani. Enpä tohdi niitä tässä mainita, sen verran mitättömiä ne ovat. Maalilla vetelisin mitä mihinkin, en tiedä. Jotenkin sen olemassa olo vaan tuntuu tärkeältä.

Kyltit? Mitä niissä sitten lukisi? Ja millä pitäisin niistä kiinni?

Ei hemmetti, jos lähtisin matkaan jollain "elämä on ihanaa, siitepöly kiusaa lihavaa" termistöin. Pitäisi olla jotain UGH! - tyylistä.

Tämä vaatii vielä hiontaa. Ja koska siitepöly on ulkomaailman kunkku nyt, niin jatkan tätä yksinäisen raivokasta mielenosoitustani sisätiloissa.

Naiseus tappituntumalla

En ole koskaan ymmärtänyt naiseuden ihanuutta.

Sikäli ironista, että olen perinyt heidät, jotka ulkoisesti ilmentävät, että naiseuteni on tapissa. Enempää ei voisi olla. "Tapissa" herättää mielikuvia kimmoisuudesta ja ylöspäin pyrkimisestä.

No joo, keski-ikäisyys; sillä on oma raskauttava vaikutuksensa kaikkeen. Kuin kivireki, jota vedetään vuosia perässä päätyen lopulta vanhuuteen. Hirmuisen lohdullinen ajatus. 

Voisin kirjoittaa tuhat tarinaa noista turhakkeista, mutta annetaan heidän olla rauhassa. 

Ja kun puhun turhakkeista, silmieni edessä vilkkuu Roosanauhojen rivistö. Jotenkin ajattelen, että ne näyttää vielä mulle mahtinsa. Että sitäkö sitten toivon? En toivo. Toivon vain kohtuutta.

Toinen kohtuus voisi olla viiksissä! Vai pitääkö olla vain onnellinen, että saa kaikesta osansa?

Joskus ne olivat kohtuullisen tärkeä asia. Vannotin mulle läheistä ja tärkeää ihmistä huolehtimaan, että nyppii viiksikarvat multa pois,  jos makaan kanttuvei hoitolaitoksessa.

Voisi tehdä sen jo nyt. En mä itse muista koskaan. Ilmeisesti eivät ole tärkeitä.

Naisena oleminen.

Taitolaji.

Kuten aiemminkin olen maininnut, olen ihaillut isääni. Olen ihaillut sitä fyysistä voimaa, kun apulanta säkit nousi hartioille. Rakastanut öljyn tuoksua vaatteissa. Ihaillut lupaa olla oma itsensä.

Naisena pitää olla enemmän Nainen. Fuck.

Käänteen tekevä kohta oli 2010. Minussa heräsi henkiin nainen.

Työporukka. +356. Tämä tuli siitä, että meillä oli ikää melkein kaikilla yli 35 ja meitä oli 6 kpl. Meillä oli hyvät jutut. Me puitiin seikkaperäisesti siveissä ryyppyilloissamme kokemukset. Mitä on olla nainen miehen kanssa.

Tajusin, että nämä on niitä naisten juttuja.

Jotenkin hyväksyin senkin puolen itsessäni.

Liittouduin naisiin.

Kiitti teille, ette ehkä tienneet merkitystänne.

Siitä alkoi omaperäinen tutustumiseni tähän lajiin. Omaperäinen siitä syystä, ettei toimintatapani ikinä noudata perussettiä.

Hämmentyneenä, mutta kiitollisena otin juuri pari viikkoa sitten vastaan tiedon, että minun kanssa olisi turvallista kohdata ufo. Olen kuulemma sen verran outo hiippari enkä hätäänny mistään.

Kiitti Samhil, tämä oli suurempi valinta kuin mikään vaihtoehtoina olleista. Muut olivat arkielämän juttuja. Mutta siellä missä ufot, siellä Sise.

Naiseus.

En tiedä. Mihin se vaikuttaa?

Olisiko mies selvinnyt hengissä siitä, että bensa loppuu kesken katsastuksen jarrulaitteisiin?

Niinhän mulle kävi jo kauan sitten, kun Volvo 164 kanssa olin katsastuksessa. Taisin todeta äijille, että "ette kai mua niin idioottina pidä..."

Tärkeää oli mainita Volvo 164. Se oli hieno, kadehdittava. Pyöreä lamput. Punaiset nahkapenkit. (niin on Ntinäpsälläkin Fordissa)  Mutta 164 oli Pyhimys Volvo. Siitä osaisi kertoa joku muu enemmän.

Hemmetin bensasyöppö.

Niin, miten miehenä olisi hoitanut homman, kun mä sain koko Rauman jäähallin aukeamaan mun synnyttämille kahdelle lapselle?

"Kyllä, lehdessä luki että auki on. Saa tulla luistelemaan." Ja että hei varta vasten lähdettiin luistelemaan.

Siellä ne veti jäällä kahdestaan syysloman innolla.

Pieni hiki nousi SiSellä, kun pois ajellessa tajusi ajaneensa pikku harkkahallin ohi, mikä oli auki.

Nainen on AINA oikeassa.

Näin se vaan on. Piste.