Rikkaruohoja kullekin

Olen ymmärtänyt, että juhannuksena kuuluu ottaa seppelekuva. Ihan omista kukkapenkeistä keräsin ainekset ja täs tää nyt on. 

Kummallinen juhannus. Aatto oli kivaa, kun työnohjauksen vetäisy ja iltavuoro kotihoidossa. Sit sieltä oli kiire vaan kotiin. Ei mökille, ei linnuille, vaan kotiin. Vallan kivalta tuntui ajatus kahdesta vapaasta ja mieli luetteli kaikkea, mitä haluan saada hoidettua, koska kaikki on hoitamatta. 

Totuus on tarua ihmeellisempää; etupihan nurmikon sain leikattua, eli 1/10 osa pihasta. Kolme koneellista pyykkiä pesin, joista eka meni narulle, toinen jäi Ikeakassiin narun alle ja kolmas koneeseen. Illalla yllättäen tulleella apteekkikeikalla ajattelin ajella Preiviikin kalarantaan. Siellä oli kolme ihmistä, joissa oli kolme liikaa. Äkkiä kotiin. 

Tänään sunnuntaina olin taas lähtöruudussa tekemisieni kanssa. Jatkoin visiointiani ja päädyin Puuvillaan aurinkopurje ostoksille. Joku pikkupoika sanoi isälleen " Mää luulin että tossa on mummu, mutta toi onkin noin vanha" Siis minä. Keep smiling. Toisessa kaupassa nuoret katteli leopardimekkoa "hyi hitto, ei kukaan voi tollasta käyttää" Siis se oli se mun päällä oleva mekko. Keep smiling. Tulin kotiin, virittelin purjetta ja nyt myyn sen pois. Omistinpahan senkin hetken aikaa. Lähdin Rustaan, vaikken tiedä mitä tarvin. En mitään. Siellä pihassa huomaan, että rahapussi on kotona. Keep smiling.. 

Olen katellut ahkerasti facea ja instaa. Selvästi tässä juhannuksessakin on jotain, mitä en tajua. Kaikki nauttii seppeleistä ja ihmisistä. 

Mä istun yksin lintujen paskomalla tuolilla rikkaruohot päässä ja kone pyörittää eilisiä pyykkejä uusiksi. Keep smiling.

 

Raivoa peiton alta

Tämän viikonlopun piilokameraotos näyttäisi kohdallani tylsältä.
Enimmäkseen mistä vaan kuvakulmasta asiaa tarkastelisi, näkisi oranssipunavalkoisen pussilakanan. Ehkä hivenen haljun vaaleita, tyynyn muovaamia karvan törrikkäitä nököttäisiä pussilakanan reunasta.

Siltä se näyttäisi, mutta totuus on toinen.

Tämä on mielenosoitus!

Mielenosoitus siitepölyjä vastaan.

Täynnä raivoa olen päättänyt olla astumatta ulos. Sen verran aatteen ihminen olen, että ilmeisesti päätin olla myös nousematta sängystä.

Hah, vapiskoon siitepölyt! Minua ette saa!

Tämä ei ole ensimmäinen mielenosoitukseni.

1980 osallistuin tietenkin, kuten arvata saattaa Niilo Yli-Vainion organisoimaan keskikaljamarssiin. Jälkikäteen saan lukea, että tavoitteena oli saada keskiolut takaisin Alkoon.

Äitini, kaikkien fiilispohjalta toimimisen äiti - siis minunkin äiti- oli sillä tuulella silloin.

Marssi oli siis juurikin noin neljä vuotta ennen, kuin itse aloin hyödyntämään ruokakauppojen olutantia täydellä teholla. Oli ne tietyt kaupat, mistä myytiin kaikille. Oliko silloin Siwoja vai mitä ne oli? Siinä Antinkadulla Ratsulaa vastapäätä oli ainakin yksi, josta 15-vuotiaan terävyydellä saattoi hakea viikonlopun tainnuttavan satsin ilman kysymyksiä.

Oli myös tietyt juoksukaljakaupat. Ei niistä sen enempää.

Sana näistä kiiri ilman somea liki samalla nopeudella. Kaikki tiesi kuviot.

Eli kuten huomaat, ei mun kaljamarssillani ollut mitään merkitystä.

Parempaa tulosta toivon tässä akuutissa mielenosoituksessani. Taistelen silmieni puolesta! Yksilön ulkoiluoikeuksien puolesta! Tasa-arvon puolesta!

Toimisikohan joku marssi tässäkin asiassa? Tilani on saanut sisäisen raivoni kasvamaan mittasuhteisiin, missä ehkä olisi vaarallista antaa sen tulla esiin. Nyt se vain pirskahtelee melko mitättömissä yhteyksissä saaden kohtuuttomia mittasuhteita. Ääh, lähinnä siis vain sanallista mässäilyä, jos ei ymmärretä toimia kuten SiSe asian näkee. Ja mainittakoon, että elämme hetkiä, jolloin Sisen näkemys on aina oikea.

Jos nyt lähtisin marssille, ottaisin mukaani moottorisahan, megafonit, maaliämpärit ja kyltit. Niin, tulisiko kukaan muu mukaan? Tuskin. Ehkä niin on parempi.

Rakastan puita ja etenkin metsää, puiden perheitä. Tässä tunnelmassani vetäisin kaikki sileäksi. Näen ne vain siitepölyn lähteinä, vit**maisuuttaan siitepölyn lähteinä.

Megafoniin kai huutelisin niitä oleellisia asioita, jotka viime päivinä on kilauttaneet kelloani. Enpä tohdi niitä tässä mainita, sen verran mitättömiä ne ovat. Maalilla vetelisin mitä mihinkin, en tiedä. Jotenkin sen olemassa olo vaan tuntuu tärkeältä.

Kyltit? Mitä niissä sitten lukisi? Ja millä pitäisin niistä kiinni?

Ei hemmetti, jos lähtisin matkaan jollain "elämä on ihanaa, siitepöly kiusaa lihavaa" termistöin. Pitäisi olla jotain UGH! - tyylistä.

Tämä vaatii vielä hiontaa. Ja koska siitepöly on ulkomaailman kunkku nyt, niin jatkan tätä yksinäisen raivokasta mielenosoitustani sisätiloissa.

Naiseus tappituntumalla

En ole koskaan ymmärtänyt naiseuden ihanuutta.

Sikäli ironista, että olen perinyt heidät, jotka ulkoisesti ilmentävät, että naiseuteni on tapissa. Enempää ei voisi olla. "Tapissa" herättää mielikuvia kimmoisuudesta ja ylöspäin pyrkimisestä.

No joo, keski-ikäisyys; sillä on oma raskauttava vaikutuksensa kaikkeen. Kuin kivireki, jota vedetään vuosia perässä päätyen lopulta vanhuuteen. Hirmuisen lohdullinen ajatus. 

Voisin kirjoittaa tuhat tarinaa noista turhakkeista, mutta annetaan heidän olla rauhassa. 

Ja kun puhun turhakkeista, silmieni edessä vilkkuu Roosanauhojen rivistö. Jotenkin ajattelen, että ne näyttää vielä mulle mahtinsa. Että sitäkö sitten toivon? En toivo. Toivon vain kohtuutta.

Toinen kohtuus voisi olla viiksissä! Vai pitääkö olla vain onnellinen, että saa kaikesta osansa?

Joskus ne olivat kohtuullisen tärkeä asia. Vannotin mulle läheistä ja tärkeää ihmistä huolehtimaan, että nyppii viiksikarvat multa pois,  jos makaan kanttuvei hoitolaitoksessa.

Voisi tehdä sen jo nyt. En mä itse muista koskaan. Ilmeisesti eivät ole tärkeitä.

Naisena oleminen.

Taitolaji.

Kuten aiemminkin olen maininnut, olen ihaillut isääni. Olen ihaillut sitä fyysistä voimaa, kun apulanta säkit nousi hartioille. Rakastanut öljyn tuoksua vaatteissa. Ihaillut lupaa olla oma itsensä.

Naisena pitää olla enemmän Nainen. Fuck.

Käänteen tekevä kohta oli 2010. Minussa heräsi henkiin nainen.

Työporukka. +356. Tämä tuli siitä, että meillä oli ikää melkein kaikilla yli 35 ja meitä oli 6 kpl. Meillä oli hyvät jutut. Me puitiin seikkaperäisesti siveissä ryyppyilloissamme kokemukset. Mitä on olla nainen miehen kanssa.

Tajusin, että nämä on niitä naisten juttuja.

Jotenkin hyväksyin senkin puolen itsessäni.

Liittouduin naisiin.

Kiitti teille, ette ehkä tienneet merkitystänne.

Siitä alkoi omaperäinen tutustumiseni tähän lajiin. Omaperäinen siitä syystä, ettei toimintatapani ikinä noudata perussettiä.

Hämmentyneenä, mutta kiitollisena otin juuri pari viikkoa sitten vastaan tiedon, että minun kanssa olisi turvallista kohdata ufo. Olen kuulemma sen verran outo hiippari enkä hätäänny mistään.

Kiitti Samhil, tämä oli suurempi valinta kuin mikään vaihtoehtoina olleista. Muut olivat arkielämän juttuja. Mutta siellä missä ufot, siellä Sise.

Naiseus.

En tiedä. Mihin se vaikuttaa?

Olisiko mies selvinnyt hengissä siitä, että bensa loppuu kesken katsastuksen jarrulaitteisiin?

Niinhän mulle kävi jo kauan sitten, kun Volvo 164 kanssa olin katsastuksessa. Taisin todeta äijille, että "ette kai mua niin idioottina pidä..."

Tärkeää oli mainita Volvo 164. Se oli hieno, kadehdittava. Pyöreä lamput. Punaiset nahkapenkit. (niin on Ntinäpsälläkin Fordissa)  Mutta 164 oli Pyhimys Volvo. Siitä osaisi kertoa joku muu enemmän.

Hemmetin bensasyöppö.

Niin, miten miehenä olisi hoitanut homman, kun mä sain koko Rauman jäähallin aukeamaan mun synnyttämille kahdelle lapselle?

"Kyllä, lehdessä luki että auki on. Saa tulla luistelemaan." Ja että hei varta vasten lähdettiin luistelemaan.

Siellä ne veti jäällä kahdestaan syysloman innolla.

Pieni hiki nousi SiSellä, kun pois ajellessa tajusi ajaneensa pikku harkkahallin ohi, mikä oli auki.

Nainen on AINA oikeassa.

Näin se vaan on. Piste.

Ai että olenko onnellinen?

Panes kuunnellen, Laura Sippola - Onnellinen

No hei aika usein kyllä!
Aina en. 

Koska päässäni on monta kaistaa, kykenen sujuvasti siirtymään viereiselle kaistalle, jos ensimmäinen väylä alkaa tuntua vähemmän onnelliselta.

Tähän ei liity mitään ihan hillitöntä hulluutta. Omasta mielestäni.

Tähän liittyy elämänkokemus.

Tähän liittyy tieto siitä, että aina voi nähdä asioiden toisenkin puolen. 

Tähän liittyy se, että aina voi valita rypemiseen jäämisen ja eteenpäin menemisen väliltä.

Hyvin usein olen tilanteessa, että tunnen kuohuntaa jostain aiheesta. 

Kas; hyvä henkäisy ja sen muistaminen, että mitä väliä asialla oikeastaan on. 

Aika usein asioilla ei oikeastaan ole väliä. Paitsi oikeasti vakavilla asioilla.

Kunhan kuohuttaa.

Viime aikoina mulla on ollut special onnellisuuskokemuksia.

Olen ollut hurjan onnellinen ja kiitollinen työnantajalle. Se on tehnyt rekrytoinnin sen verran hyvin, että kestän vapaa-ajallakin katsella työkavereita. Myös eläkkeelle jääneitä tai muihin hommiin siirtyneitä. 

Työviikon jatkoksi lähdettiin mökille. Mökkiviikonlopun jatkoksi lähdettiin töihin. Tai eläkkeelle. Tarkoitus oli kyllä kutsua isompaa porukkaa, mutta en mä ehtinyt - aika vaan kuluu niin äkkiä. Mutta ei hätää, meillähän on jopa kahdet pikkujoulut. Joka työpaikalla ei ole <3

Mä koin onnellisuutta niistä ihmisistä. Jotenkin siitä asetelmasta, että näin me voidaan tehdä. Sitä ei edes himmentänyt se kuollut hiiri, jonka satamajätkät oli asetelleet räsymatolle meitä odottamaan. Sai plmsatamajätkä kokea miehisyytensä huipun, kun huutavan SiSen edestä nosti tuon hillittömän harmaan pedon pois.

Meillä oli ulkohuussit. Meille ei tullut vettä kraanasta. 

Meillä oli paljon ruokaa. Paljon juomaa. Meri. Sauna. Piha. Mettä. Upea keli. Hyvät jutut. Niin ja kahdella kutimet. Se mua kyllä hetken huolestutti jollain tasolla. Sitten vaihdoin kaistaa.

Jaa'a. Ehkä mullakin olisi ollut, jos ymmärtäisin mitä niillä kepeillä tehdään. 

Kyllä mä sytyin. Ja ihan liekeissä olin meidän kunnon ulkoilureissulla. Eläkeläinen kävi autiotalon pikkulassa. Nyt tarina kertoo, että sillä meni siellä hiiri pesään. Ja oliko niin, etten juuri tuon pelon vuoksi en uskaltanut itse sinne mennä? Mahtaisi olla veikeä tunne.

Hoitsulla oli vähän suureellisemmat jutut. Pelotteli, että ulkohuussissa menee kettu pesään. Sen veikeydestä en enää tiedä!

Hoitsu on muutenkin isojen asioiden perään. Päätti, että satamajätkien jäynään vastataan hirvenraadolla samaisella räsymatolla. Oli meillä siinä hommaa. 

Otanta onnellisuudesta. Yhdeltä viikonlopulta. Se oli special.

Mutta ei tämä tähän lopu.

Perusonnellisuuteeni kuuluu kakarat, kamera, Kallo ja kaikenlainen kohnaaminen. Ja kohtaaminen. Ilman muita ihmisiä en voi olla onnellinen. Paitsi silloin kun olen onnellisesti yksin.

Iso osa onnellisuudestani tulee kuitenkin hetkistä. 

Saan hirmuisen ison täpinän aikaiseksi helposti. Innostun, sytyn.

Se saattaa olla töissä joku nappiin mennyt juttu. Joku, jossa huomaa että omilla tekemisillä on vaikutus. Että saa toisen tekemään jotain, mitä se ei tiennyt pystyvänsä tekemään.

Silloin SiSe loikkii äkkiä Ntinäpsän luokse. Sylkee ulos intonsa. Tuntee sellaista pakahduttavaa iloa. Haluaisi hyppiä tasajalkaa. Vetää pari kärrynpyörää. Siis haluaisi vetää pari kärrynpyörää. Rakastaa työtään. Ntinäpsä kuuntelee jalat maassa. Kommentoi jotain hillitsevää. Vaikka ihan vaan sellaista, että hyppiessä tissit lätkisi naamalle. Ei tietenkään SiSellä, mutta jollakin voisi. Tähän liittyy myös Ntinäpsän loistokas elekieli, joka havainnollistaa tapahtumaa. Nyt jäin miettimään, mitä kärrynpyrässä tapahtuisi? 

Jääköön mielikuvituksen varaan.

"Ai että olenko onnellinen

Hermostunutta naurahtelua

Onhan minulla ruokaa ja vaatteita

Ja kaikki on hyvin

Ai että milloin joku on onnellinen

Hermostunutta naurahtelua

Päivä paistaa ja henki kulkee

Kaikki on hyvin"

Aikuinen nainen; fakta vai fiktio

Aikuisuudesta.

Aikuiset tykkäävät siivota, puhuvat politiikkaa ja tekevät vain harkittuja asioita. 

Ne on niinkun saaneet elämän valmiiksi, jota sitten vaan eletään.

Ja hei, aikuinen on jokainen yli 20v!

Näin se SiSe tuumaili joskus. Siltä se aikuisten elämä näytti.

En nyt ihan varmaksi voi sanoa, että lähipiirissä olisi siltä näyttänyt, mutta etäisesti aistein että noin se menee.

Niin, mistäköhän moinen aistimus oikeastaan tuli?

Siis eihän meillä kukaan siivonnut - ei isä, enkä minä. 

Politiikka. Isoin oppini politiikasta oli, että äänestämään mennään aina. Se tehdään minuuttia ennen äänestysajan loppumista, ei piiruakaan aiemmin. Suotavaa on myös tehdä se jollain tavalla näyttävästi. 

Harkitut asiat.. no joo, kai sekin on harkittujen asioiden tekemistä, kun teot jää harkinnan asteelle. 

Valmis elämä. Onko niitä?

Just nyt entistä enemmän ihmettelen, miksi ja mistä kaikesta huolimatta aikuisuuden asteikkoni on muodostunut.

Kai minunkin elämääni kuuluu vaihe, jossa yritin toteuttaa jonkinlaista asialinjaa. Ei se ollut kovin pitkä vaihe, kunhan kokeilin ja kyllästyin. Silloin oli jotenkin merkityksellistä, miltä asiat näytti ulospäin. Piti olla hillitty ja muuta tollasta uskottavuuteen liittyvää. Pöh, lienikö sillä sisäisen maailmansa kieltämisellä mitään yhteyttä uskottavuuden kanssa. 

Näin keski-ikäisenä haen edelleen aikuisuutta. 

Pyrin kyllä tekemään siitä markkinakelpoista materiaalia, jota suu vaahdossa myyn nuorille aikuisille. 

Ympärilläni on aikuisia ihmisiä. Niin, ainakin jollain asteikolla mitattuna.

Psykiatriassa on muuten ihan oma mittaristo. 

Sillä kohtuullisen kieroutuneella huumorintajulla ei tavallisella mittaristolla pärjätä. 

Ne mitä aiemmin jäi häveliäisyyssyistä tekemättä, voi nyt tehdä "koska mä voin". 

Mikään ei kuitenkaan takaa niiden tekemisten järkevyyttä. 

Ja järkevyys on tietty aikuisuuden kriteeri. Juu, näin on.

Jos alkaa näyttämään liian seesteiseltä, voi aina räjäyttää kaiken atomeiksi.

Atomeista voi koota jotain uutta. Asettaa ne eri järjestykseen. Todeta puuttuvia osia. Hyväksyä tai kapinoida muutoksia.

Sitten voikin todeta, ettei se elämä tainnutkaan olla valmis. Ei edes seesteisyydestään huolimatta.

Sikälikin on hurjaa, ettei itse edes pidä niitä naruja aina kädessä, millä räjäytyksen saa aikaan. 

"Niin särkyvää, on onni tää..." kunnia Pauli Hanhiniemelle, ei Yölle.

Niinhän se on. Syystä tai toisesta.

Hitsi, eksyin johonkin atomeihin ja syviin vesiin. 

Oikeasti ei siitä pitänyt olla kyse.

Oikeasti on kyse siitä, että olen törmänyt jossain tilanteissa kommenttiin, että ei kai enää mun ikäisenä...

Esimerkkinä tulee mieleen kulmalävistys. Tiedätkö, tohon rehottavan kulmakarvan päähän. Joku hillitön tuulimylly siihen. 

Kuulemma se juna on mun kohdalla mennyt jo. Mutta kun mä haluan!

Onneksi, onneksi - kuulethan huokuvan ylpeyden äänessäni - lapsi nro 2 ilmoitti haluavansa rustokorun <3 Siis korvan yläkolmannekseen lävistyksen. Se niin saa sen. Ei tarvi sitten keski-ikäisenä haikailla asioita, joita voi tehdä jo 12v. 

Ja samalla reissulla minäkin istun pallille. Koska mä voin. Ainakin yksi reikä kulmakarvan liki. Koska mä voin. 

Sitten me kaksi; äiti ja tytär lähdetään liikkeestä pois. 

Äiti on ylpeä tyttärestään ja itsestään.

Tytär..., no se saattaa olla ylpeä itsestään, mutta häpeää äitiään. 

No okei, äitikin joutuu vähän työskentelemään sen eteen että tämä oli hyvä juttu. Joutuu miettimään, että tukka yltää reiän päälle. Ettei kukaan huomaisi. Hetken kuluttua voi jo todeta, että "on kai se jo kauan ollut. Ei, en muista koska se siihen ilmestyi". Mun muistillani se ei edes ole valehtelua, kun tapahtumasta on aikaa enemmän kuin pari tuntia.

Ei se nuori SiSe todellakaan ajatellut, että on keski-ikäisenä siinäkin mielessä vielä keskeneräinen, että edellä mainittua asiaa miettii.

Harkinta. Onko tämä sitä? 

Ei ole. Tämä on toimertumattomuutta. Tämäkin. 

Elämäni on joltain osin yksi toimertumattumattuuden vyyhti.

Joltain osin ei todellakaan.

Ennenkuin ehtii kissaa sanoa, olen tehnyt jo ratkaisuja, joita muilla on tapana harkita. 

Harkinnan kohtuukäyttäjä en ole, enkä sellaiseksi tule.

Eli bye-bye, aikuisuuden harkitsevaisuus.

Politiikka. Ei mitään imua. 

Katselen asioita ihmisarvon kautta. Ikävä kyllä politiikka pyrkii tätä määrittämään euroissa.

Siivous.

Älä ikinä tule ilmoittamatta! 

Jos mahtuisin, niin piiloutuisin sohvan alle. Vetäisin verhot kiinni. Ovi lukkoon.

Kai sitä nyt voi soittaa etukäteen. 

No puhelimeni on aina äänettömällä, en jaksa puhua puhelimessa.

Viesti on ihan ookoo. 

Ei tekstiviestiä, kun kuka niitä nyt enää huomaa.

Whatsapp on ookoo. 

Hyvä on viestittää ainakin vuorokautta ennen.

Oliko tällä jotain tekemistä siivouksen kanssa? Mitä luulet?

Aikuisuus. 

Ei mitään käryä, mistä siinä on kyse.

Lisäys 27.10

Siinä se on. On se hieno.
Kulmakoruani en voi vielä esitellä. Aloin nuukailemaan. 
Totesin lävistäjälle, että nyt kehtaan yksinkin tulla, kun olen jo sisällä käynyt.
Mitä tekee hän?!?!
Hän teitittelee ja toteaa, ettemme me nyt niin vanhoja olla. Joku vanhempikin, ihan 70v oli käynyt asioimassa. 
Niiiiin väärä vastaus!

Ja hei, isona alan lävistäjäksi.
40€ käteisenä. Ei kuittia. 
Veroton tuntiliksa 160€. 
Kelpais .

Antamisen iloa!

Antamisen jalo taito.

Antaa voi itse, itsestään, itseltään, itselleen ja ehkä jopa itsekseen.

On aineellista antamista, henkistä antamista, niin,
- ja antamista.

Olen ollut aina kova antamaan. Keskityttäköön nyt antamisen aineelliseen puoleen. Sivutaan henkistä puolta. Keski-ikäisen naisen itsesuojeluvaistolla, siveydellä ja sammaloitumisella ohitetaan kaasu pohjassa tietyt antamisen muodot. Ketä nyt edes kiinnostaisi värikkääksi satuiltu arkielämä!

Niin, kiinnostuksesta. Vääjämättä tuli mieleeni, että mitäköhän annan näillä kirjoituksillani?
Ole hyvä myötähäpeästä ja harmaista hiuksista. Niillä ei oikein ole käyttöarvoa, eli mieti tarkkaan otatko ne vastaan. Mutta hei, annan myös pienen palan itsestäni. No tosin  mainittakoon, että senkin vastaanottamista kannattaa hetki harkita. Pala SiSeä.. Todellakin, harkitse tarkkaan. Vetäydyn kaikesta vastuusta tässä asiassa.

Ensimmäinen muistikuvani hetkestä, jolloin koin antamisen iloa sijoittuu noin kahdeksan ikävuoden kohdalle. Sillä hetkellä taisi tulevaisuuteni olla jo niitattu otsaani hillittömillä rautanauloilla. Tällä viittaan lähinnä ammatin valintaan. Voiko muuten rautanauloilla niitata? No rautanaulat kertoo lujuudesta, niittaaminen on ajatuksena hellempi kuin vasarointi. Eli mennään näillä.

Kokemäki. Juoppo puliveivari nimeltä Pekka. Ei mikään pikkujuoppo, vaan ihan oikea katuojan mies. Pekkaa miettiessäni tulee mieleen Kokemäen meijeri. Ei se enää missään meijeri käytössä ollut. Siellä asui kylän pitkähameisimmat naiset ja suorahousuisimmat miehet. Sikäli he liittyivät Pekkaan, että yksi pitkähameinen nainen oli Siiri. Tarinat kertoivat, että Siiriltä sai viinaa. Pekka taisi olla asiakaskuntaa. Sellaisella kahdeksan vuotiaan maailmankatsomuksella minäkin tiesin nämä jutut. 

Tässä kohtaa haluan mainita, että arvatenkaan en voinut edes harkita lapsi vol 2:lle antaa nimeksi Siiriä, vaikka ystäväni JanSih niin ehdotteli.

Niin, mitä muuten tein Kokemäellä? No asuin. Vedin äitin kanssa viiden vuoden muuttorundin ja sitten palasin oikeaan kotiini. Viisi vuotta kartutti kokemuksiani kuudesta eri koulusta viiden ekan kouluvuoden aikana. Enkä edes muista sen olleen erityisen ihmeellistä. Tultiin ja mentiin. Enimmäkseen mentiin. Mutta olihan mulla aina se kallio, isä. Siellä oikeassa kodissani. Niin ja sitten mulla oli se olettamus, ettei pahoja mieliä jaella, ne pidetään itsellä.

Äiti haki elämäänsä, juoksi sitä kiinni tai karkuun. En ihan tiedä kummasta oli kyse.

Puliveivari Pekka ja kaltaisensa oli yksi äitin projekteista. Maailman pelastamisen meininki. Näitä projekteja riitti Kokemäeltä Helsinkiin ja samalla säteellä ympäri Suomea. Ei ne siis olleet mitään sulhasia. Äiti tonki suuressa mailmassa veneen alusia ja hökkelikyliä löytääkseen pelastettavia. Milloin kukakin elämän päähän potkima ihminen asusteli meillä ja nautti äitin suurta ymmärrystä. Kokemäellä Pekka löytyi itseasiassa meidän saunasta. Tultiin jostain kotiin ja ulkosaunan piipusta tuli savua. Pekka oli jostain kumman syystä tullut keskustasta 2,5 km, mennyt vieraaseen saunaan ja laittanut pökköä pesään.

Ei meillä sellaisista hätkähdetty. Pekalle annettiin ruokaa, vaatetta ja äiti tietenkin kertoi toisenlaisen elämän mahdollisuudesta ja taisi taivaspaikkakin puheisiin tulla. Mitä tässä kainostelen, sehän se äitin juttujen pointti oli. Pekka tarttui syöttiin. Hienoa. Äiti hankki tomerana naisena Pekalle asunnon parissa päivässä.

Pieni kahdeksan vuotias SiSe oli hänkin täynnä auttamisen halua. Hän osti kaikilla kolikoillaan Pekalle omenoita ja Sisu-askeja. Hän vei ne Pekalle, joka oli hämmentynyt tytön huomavaisuudesta. Se oli sitä ekaa viikkoa, kun Pekka oli selvänä. Niin ja samalla viimeistä viikkoa. Sen pituinen oli Pekan tarina. Selvän Pekan tarina.

Kerron vielä tähän liittyen säälittävän yksityiskohdan. Tai siis oikeastaan nolon. Kun olin vienyt nämä suuret lahjani Pekalle, niin seuraavana päivänä koulussa pojat sanoi että olivat nähneet mun jonkun juopon kanssa. Kuten aiemminkin olen maininnut, että SiSe - näppärä jo pienenä, keksi kertoa ettei se ollut hän vaan että ihan kaksossiskonsa oli asialla. Niinpä. Ei lisättävää.

Jutun juonena oli kuitenkin se, että olin valmis kaikki hiluni keräämään ja hakemaan Pekalle jotain kivaa. Hemmetti, mahtoiko edes tykätä omenoista! Tai Sisuista. Mitä väliä, muistan kuitenkin oman hyvän mielen ja ylpeyden. Hoidin koko setin puhumatta siitä kenellekään. SiSe pärjäsi.

Seuraava irrallinen antamisen ilo liittyy pikkuveljeen. Hänelle annoin kyllä aikaani. Riiviölle. Siinä oli sellainen kuvio, että äiti oli illat töissä ja mä sen pikkuisen pikkuveljeni kanssa. Se oli vähän reilu 1v, kun klo 14 - 22 hän oli mun vastuulla. No eihän siinä mitään hätää ollut. Olinhan jo kuitenkin pian 9v itse. No ei kai olis ollutkaan, mutta kun se oli niin villi! Se hitsin taapero edusti samaan aikaan rakkainta ja kamalinta asiaa mulle. Mutta kyllä meillä aika kului niin kivasti. Soiteltiin pilapuheluita ihmisille ja äänitettiin kasetteja. Pikkuveli sai höpöttää luuriin kaikkea ja mulla oli hauskaa. Muutamia kertoja kävi niin, että äiti töistä tullessaan löysi meidät kerrostalon pihasta leikkimästä täysillä iltamyöhään. Lienin siis yökukkuja jo silloin. Lapset on terveitä, kun lapset leikkii. Ja hei, me pärjättiin. Ja meistä tuli tiukka nippu. 

Nyt kyllä tarinat vilistää. Piti olla napakka ote ja focus antamisessa. Ei tule mitään. Tietäisitpä miten paljon vielä pihtaan juttua, kun pää suoltaisi aivan hulluna muistoja vaikka nyt vaan Kokemäen meijeristä. Tää on muuten hyvä! Voin aika saletisti väittää, ettei sinun pääsi käytä yhtään energiaa Kokemäen meijerin mietintään. Niin paitsi yksi lukija saattaa miettiä, onneksi huomasin.  Hänen kontaktinsa meijeriin liittyvät meijerin aktiiviaikaan.

Pysäyttäkää nyt tämä meijerijuttu!!! Palauttakaa mut antamiseen!!! Pikkuveli, veli hei!!!!

Räkäisen sen pikkuveljelle antamisen tähän kerralla. Se oli Commodore 64. Kaikki rahani laitoin siihen eikä riittänytkään. Halusin että pikkuveljelläkin on niin magee peli, kun joillakin muillakin on. Ai että kun se tuntui hienolta.

Nyt muistin just, että kun olin 10v, niin säästin rahaa hiukan hienoon puimuriin pikkuveljelle. Joku pieni lelukauppa, jossa se oli tiskin takana hyllyssä. Sieltä sen hain. Ja taas kaikilla rahoillani, jotka olin säästöön saanut.

Ahaa, alan pikkuhiljaa ymmärtää köyhyyttäni. Tai ainakin rikkauksien puutetta.

Muistan ehkä harvinaisen hyvin minkä ikäisenä mitäkin on tapahtunut. Kiitos ja kunnia siitä kuuluu monille asuinpaikoille. Muistan tapahtumapaikan avulla asuinpaikan ja siitä tiedän ikäni. Eli ei huono!

Jotakin voi antamiseen ajaa hyväksynnän tarve. Väitän villisti, ettei nyt kyse ole siitä. Kyse on ehkä vieläkin itsekkäämmästä syystä; toisen ilo tuo ihan älyttömän hyvän olon itselle. Saa syttymään.

Nämä mun syttymiset myös ajaa antamiseen.

Joku mulle hieno, sykähdyttävän sytyttävä juttu. Mä haluan jakaa sen heti kaikille. Muillekin se sama hyvä kokemus. En ihan kauhean paljon kiinnitä huomiota, jos joku asettuu poikkiteloin. Kyllä minä kuitenkin tiedän parhaiten. Koska itse viihdyn metsässä, haluan että kaikki kokisi sen. Koska itse tykkään taivaltaa parikymmentä kilsaa päivälenkkinä, haluan että muutkin kokisi sen.

Hah, aina se ei mene niin. Tuleepa mieleeni innolla pykäämäni retkipäivä työporukalle. Kauheassa täpinässä odotin, että mennään tietty peruslenkkini talven kivassa pakkaskelissä. Kaksi tuli mukaan ja nekin teki vain puolet mun lenkistäni. Ei hätää. Mä ja lenkkirakkini jatkettiin koko setti. Ai että kun ihmiset uskoisi ettei se matka tapa, vaan vauhti. Siis tarjolla olevasta seurastahan ei voinut olla kyse!

Jottei nyt syntyisi käsitystä nyhveröstä, jota kukaan ei kestä, niin kerrottakoon että onhan niitä vähän onnistuneempiakin juttuja tullut järkkäiltyä. Tai hei, voihan se silti olla, ettei kukaan kestä. Osallistuvat välillä, jos sillä saisivat mut hetkeksi taas rauhoittumaan. Ei saa! Se kaikki käy niin äkkiä mun päässäni, idea on valmis. Ja sitten mennään. Mennään kunnes kyllästyn tai unohdan, alan tekemään jotain muuta.

Tähän kohtaan on hyvä mainita, että mä en pärjäisi ilman mun työkavereita! Ne vaan ovat niin tärkeitä. Tämä nyt oli välttämätöntä lisätä edellisen kappaleen perään. 

Ja hei, antamista tämäkin. Sitä henkistä. Kyllä niistä joku tämän lukee. Näkee sitten että on tärkeä mulle.

Sikälihän olen myös hyvin outo, että koen usein asiat ensin yksin. Ihan omasta valinnastani. Aiemminkin olen maininnut olevani yksinäinen sielu. Se ehkä arkirealismissa tarkoittaa vaan sitä, että kun idea tulee niin en jaksa alkaa aikatauluja sovittelemaan. Idea voisi jo muuttua muuksi. Ääh, en olisikaan enää kiinostunut, kun harkitsevaiset ihmiset viimein saavat ratkaisun valmiiksi.

Koen ensin yksin ja sitten ratkaisen vain sen, että kannattaako muidenkin tämä kokea. Ajatella. Teen ympärillä olevien ihmisten elämän helpoksi.

Antamisella.

Vakavasti puhuen; syöpä

Elämässä on pysäyttäviä asioita. Ne kuuluu siihen.

Oma pysähdykseni tuli toukokuussa 2012. Ei varoituksia, ei mitään.

Siinä me istuimme. Minä, Sisko ja syöpä.

En nähnyt syöpää ilkkuvana, en mahtipontisena. Enemmänkin pahoitellen tuloaan se asettui ensin pieneen koloon. Ikäänkuin tunnustellen, katsellen. Kaiken tämän se teki Siskoltani salaa, lupaa kysymättä.

Jos kaikki menisi hyvin, se näivettyisi, luovuttaisi paikkansa. Huonommassa vaihtoehdossa se alkaisi asettumaan taloksi. Laajentaisi asuinsijaansa. Tekisi polkujaan. Kylväisi siemeniään, lisääntyisi. Muuttuisi nöyrästä uudesta asukkaasta ilkeämieliseksi ja ahneeksi. Sillä nousisi ns. kusi päähän ja ajattelisi omistavansa kaiken ympärillään. Sietämätön pöyhkeilijä.

Jollain tavalla vierastimme tätä kutsumatonta vierasta. Ei juotu kaffetta, ei ollut herkkuja pöydässä. Oli sanaton yhteys siskojen välillä ja sanallinen mietintä, mitä tämä tarkoittaa.

Se tarkoitti enemmän kuin mikään muu ikinä. Monille. Nyt voin kertoa vain siitä, mitä se tarkoitti mulle. Se tarkoitti, ettei mikään ole ollut tuosta hetkestä eteenpäin enää ennallaan. Ei koko tässä maailmassa.

Siitä hetkestä alkoi vääjäämätön matka kohti saattohoitoa.

Yli kaksi vuotta olimme tiiviisti yhtä, me siskokset. Niin ja se hemmetin syöpä.

Se oli ovela. Antoi ymmärtää. Nujertui, mutta jäi kuitenkin pelottelemaan yhteen veriarvoon, ei päästänyt unohtamaan. Selkeästi seuraili hiljaa sivusta hetken. Päästi takaisin töihin, herätti tulevaisuuden. Sitten se prkl iski taas. Sille ei riittänyt enää kolo. Se lähti vaeltamaan, teki niitä polkujaan. Oli siellä, täällä. Ahneena kiilto katseessaan etsi paikkoja joihin tarrata.

Mutta oli jotain mihin se ei pystynyt. Se ei ikinä saanut rikottua Siskoni iloa, kiitollisuutta ja positiivisten asioiden näkemistä. Se ei kyennyt rikkomaan Siskoni antamia apuja, ymmärrystä ja näkökulmia muiden tilanteisiin. Tämä vyöryi monenlaisina apuina takaisin. Syöpä joutui nöyrtymään myös sen rakkauden ja välittämisen edessä, jota Sisko antoi ja sai.

Ja se ei ikinä päässyt meidän juttuihin. Ne oli ihan just niin väsyneitä kuin aina ennenkin. Me kihitettiin, me naurettiin. Vedet silmissä ja posket kipeinä me naurettiin. Niin me oli tehty aina. Ja ihan yhtä vähän kukaan muu ymmärsi meidän juttuja.

Tulee mieleen yksi sairaalareissu. Sisko oli huonossa voinnissa siellä. Kaikki vierailijat tulivat huokailevina pois Siskon luota. Mä menin ja me naurettiin ihan hillittömästi tunti Siskon kanssa. Huonekaverikin vähän häiriintyi jo meistä.

Anteeksi, sulla oli huono tilanne.

Meillä Siskon kanssa oli kaikesta huolimatta hyvä tilanne, meillä oli meidät.

Nauramisen taika lienee siinä, että me uskallettiin nauraa kaikelle. Ihan kaikelle. Siinä joutui kohtaamaan monien ihmisten huumorin rajallisuuden. Että niinkun vakaville asioille ei olisi saanut nauraa. Miksi ei? Ne on olemassa yhtä paljon, yhtä raadollisina nauraa niille tai ei. Tai ei me niille asioille oikeastaan naurettu - mutta juttu lähti aina lapasesta.

Tehtiin hyviä reissuja, elettiin täysillä. Tehtiin isoja ratkaisuja, hoidettiin lukematon määrä asioita. Ja SiSe välillä tahtomattaan oli suurpiirteinen, sähläsi mutta yritti koko ajan parhaansa.  Ja Siskolle se riitti, tietenkin. Niinhän se aina oli ollut.

Mutta kyllä me itkettiinkin. Joka uusi taudin taso itkettiin.

Me itkettiin kun oltiin vimeisellä yhteisellä kaupunkireissulla. Sisko toivoi, että kerran vielä menisimme shoppailemaan. Ja me mentiin. Minä, Sisko, pyörätuoli, happisysteemit ja kaikki tarvevälineet. Sisko oli miettinyt kaikki kenelle haluaisi ostaa lahjoja. Ja niin me ostettiin. Mun pojalla on edelleen kalsareita tältä reissulta. Muistaa aina, miten ne oli piilotettu pitkin Siskon kotia ja Sisko antoi vinkkejä hakemiseen tuolistaan.

Me tehtiin monia asioita viimeistä kertaa. Ja me tiedettiin se. Kaikki oli niin arvokasta. Viidessä kuukaudessa ehti tekemään. Sen verran kesti saattohoito. Siskon kotona.

Siellä oli illasta aamuun ja aamusta iltaan minä, Sisko, syöpä ja happilaitteen tasainen surina. Ja vielä jotain hyvin rakasta, joka teki kaikesta niin pohjattoman surullista.

En ole tämän jälkeen kuullut happilaitteen ääntä. En ole varma kestäisinkö sitä vieläkään kuulla. Muistini tuottaa sen heti päässäni. Siihen ääneen tiivistyy viimeiset viisi kuukautta.

Mutta kuulen myös Siskon ääneen. Se sanoo mulle,: "Usko vaan, että tämä kääntyy sun vahvuudeksi vielä".

Niinpä. kyllä Sisko tiesi. Olenkin sanonut että tämä koko asia opetti enemmän kuin mikään muu, mutta en olisi halunnut näitä oppeja ikinä joutua oppimaan.

Viimeinen viikonloppu. Me istuttiin ja katseltiin Vain elämää. Siellä tuli Lautturi ja Armo. Siinä me oltiin ja se kaikki oli niin totta. Sisko halusi katsekontaktin koko ajan. Se mietti pitkään sanomisiaan, se oli väsynyt. Jaettiin vielä suurimmat salaisuutemme. Me tiedettiin, ettei tämän viikonlopun jälkeen ole niihin enää ketään kuulijaa. Ei Siskon veroista.

Sunnuntai-iltana pidettiin kädestä kiinni. Se oli se hetki, jolloin kosketus sai aivan uuden merkityksen. Miten jo väsynyt, hauras käsi pitää kuitenkin niin lujaa kiinni. Ei halua irrottaa. Kyllä me tunnettiin, että on tullut aika.

Se oli viimeinen hetkeni kokonaisena. Sittemmin olen paloista kerännyt vähän korvaavaa täytettä.

Kiitos kotiini, että mulla oli mahdollisuus antaa tämä ajanjakso Siskolle.

Selvisin ja selviän vieläkin.


Siskon kuolemasta oli kulunut pari päivää, kun selailin vailla mitään ajatusta kultasepänliikkeen mainoslehtistä. Sitten näin tämän korun. Tuijotin hetken, takki päälle ja suorinta tietä ko. liikkeeseen. ostamaan korua.

Satakieli by Lumoava

Korussa näin heti häkin, joka on syöpä. Linnut ovat päässeet häkistä pois, kuten minä ja Sisko. Molemmat omiin suuntiinsa. Yhteys on kuitenkin lujasti olemassa, side joka ei katkea.


Voimabiisinä toimi Apulannan "Koneeseen kadonnut". Alussa varmasti kymmeniä ja kymmeniä kilometrejä tuli pyöräiltyä ja käveltyä niin että biisi alkoi alusta heti loputtuaan. Ja se tuli lujaa. Ja tulee vieläkin. Välillä tarvitsen sitä - syystä tai toisesta.

Saisinko lomaa itsestäni?

On tiettyjä merkkejä, mistä tunnistaa, että mun kesäloma on lähestymässä. Tai no ainakin ne ovat merkkejä siitä, että sen olisi paras olla lähestymässä.

Entisestään kohtuullisen kokoinen muistilappujen kasa vain kasvaa. Siihen on näet näppärää liittää viime kesäloman jälkeen kertyneitä rästejä. Joka kerta tavoittelen steriilin puhdasta pöytää. Niinkun siinä mielessä, mitä puhtaalla pöydällä tarkoitetaan työpaikalla. 

Olen oppinut ihanilta työkavereilta termin EK. Steriili, tai edes puhdas työpöytä olisi kokemus, jonka haluaisin kokea Ennen Kuolemaa. Se on mulle vähintään yhtä extreme, kuin jollekin muulle Huippuvuorten valloitus. 

Ehdottoman tehokkuuden vaikutelman luo, kun kirjoittelee neonvärisiin lappuihin toinen toistaan hienompia kirjain- ja sanayhdistelmiä.

Tästä seuraa kaksi ajan käytön tasoa; 
1. aika kuluu lappujen kirjoittamiseen
2. aika kuluu lappujen tulkitsemiseen

Kohta 1 sujuu hyvin. 

Kohta 2 ei suju. Miten keski-ikäinen nainen ikinä voi muistaa mitä milläkin rustatulla asialla on tarkoittanut. Olleellisestihan lapun sisältöön vaikuttaa myös fiilis, jolla lappu on kirjoitettu. 

Tästä taas seuraa ajankäytön taso 3. 

Siinä lappu heitetään silppurilaatikkoon täysin käsittämättömänä, jota ei vaan kukaan voi ymmärtää. Ja silppurilaatikko pitää tyhjentää. Ja koska mun silppurilaatikkoni on aina täynnä, en jaksa työntää sisältöä siitä ison silppurisäiliön pikkuaukosta. Eli pitää hakea se hemmetin silppurin ison luukun avain eri paikasta. 

Ja kun lähden hakemaan sitä, unohdan mitä olen hakemassa. Uskoakseni se ei ollut mitään tärkeää. Voin siis tovin häiriköidä Ntinäpsää, kutitella ja puhua rumia. Edeltävä lause luo ehkä vääränlaisia mielikuvia. Kaikki tapahtuu kuitenkin vaatteet päällä, eikä kutitelulla ole tarkoitus provosoida rumien puhumista, eikä rumien puhumisella kutittelua. Toimivat itsenäisinä tekoina. 

Kuulen hyvän keskustelun, johon liityn mukaan. Tulee kahvijano. Lähden kaffeelle keittiöön. No mutta siellä ne hyvät jutut vasta ovatkin! Naurua vedet silmissä. Kaksi vakinaurattajaa; johto ja alapää.

Kauhee pissahätä! Vessaan siis. Vessassa olen pissan pituisesti puhelimella. Selaan Facebookia. Siitä muistuukin mieleeni yhdet kengät, mitkä näin Sokoksella. Kipaisenkin siellä yht'äkkiä. 

No koska olen Sokoksella, voin samantien käydä parissa muussakin paikassa. Ai niin ja lasten kirppiksellä on hyvä paluumatkalla poiketa katsomassa, onko oma paikka yhtään tyhjentynyt. Siellä voinkin huomata kellon lähestyvän lounasaikaa. Olisi hyvin hyödyllistä ajankäyttöä hakea ruoka samalla reissulla.

Kävelen ohi kultasepäliikkeen. Pam! Siitä se ajatus sitten lähti. Haluan neljännen ja viidennen reiän korvaan. Huikkaan oviaukosta, että riittäkö kaksi minuuttia parin reiän tekoon. Kuulemma riittää. Istun tuoliin, kysyy laitetaanko punaiset hoitokorvikset? Juu, juu. Ne on hyvät. Ammu nyt vaan jo. Aiemmat kaikki reikäni olenkin tehnyt hakaneulalla. Tunsin jotenkin tässä hetkessä itseni hyvin vastuulliseksi, järkeväksi aikuiseksi. Ei hakaneulaa. Joskus saan minäkin niin tuntea.

Jatkan Sokokseen. Kerään salaattini. Punnitsen, maksan. 

Lähden töihin, joka on tien toisella puolella. Suojatietä ylittäessä huomaan, että prkl! Missä on mun puhelin!! Pikakelaus päässä. Se oli vielä Sokos vol. 1. Ehkä seuraavassakin paikassa? Johonkin hyllyn reunalle olen sen laskenut. 

Palaan takaisin samoja reittejä. Takaperin laskien kolmas paikka tuo osuman. Siellähän se on kassan lähellä. Ai kato, myös avaimeni. Niitä en osannutkaan vielä kaivata. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Nokka kohti työpaikkaa. Haasteelliseksi sen tekee irrallinen tavarapaljous käsissäni. On avaimet jättimäisellä kaulanauhalla (että löydän ne paremmin milloin mistäkin), puhelin, joku hämärä huopapussukka rahapussina, salaattisatsi ja salaatinkastike. Kassit yms. olisi hifistelyä.

Rahapussin virkaa hoitava huopapussukka on askel järjestelmälliseen suuntaan. Ihan juurihan pidin kortteja taskujen pohjilla. Ne alkoi jotenkin levittäytymään, niin että yksi oli yhden takin taskussa ja toinen toisen jne. Ongelma kasvoi, kun enhän tarpeen tullen muistanut mitä takkeja omistan. Niinpä eräänä päivänä otin, niputin ne ja iskin huopapussukkaan kaikki. Ainakin pari kk:tta on menty näin. Enkä ole kovin montaa kertaa vielä hukannut sitä. Riittänee yhden käden sormet. Bravoo SiSe!

Pääsen töihin. Puhelin on suussa hampaiden välissä, kun taistelen itseni läpi lukittujen ovien keittiöön. Siksi siinä on niitä hampaan jälkiä.

Jaaha, kello. Se näyttääkin niin paljon, etten ehdi syömään. Salaatti jääkaappiin ja hommiin.

Samaan aikaan toisaalla... Silppurilaatikkoni nököttää yksinäisenä ja unohdettuna ison silppurisäiliön päällä kallellaan. 

Itse olen työhuoneessani ihmeissäni kymmenkunta uutta silppuriroskaa kädessäni. On se nyt kumma kun joku on kähveltänyt mun silppurilaatikon! Ihme touhua. 

Eihän kesäloma tältä pelasta, mutta antaa hengähdystaukoa. Hiukan vähentää kierroksia. 

Ja tässä kului alle tunti. Saman voi kertoa melkein 24:llä. Ikävä kyllä. 

Vaihdetaan silmät

Se on kevät.

Ärsyttävää! Silmiäni ärsyttävää!

Silmien kautta se hiipii hermoihini, aivoihini, itsehillintääni. Luo lonkeronsa kaikkialle minuun. Ei ole uloketta tai onkaloa, joka jotenkin ei olisi tietoinen silmistäni.

Onhan niitä. Isompiakin vaivoja. Tässä ajankohdassa en vaan muista niitä kovin helposti.

Tunnen, miten silmät kutistuvat hitaasti, mutta varmasti. 

Muuttuvat pieniksi rosepippureiksi. 

Yhtä punaisiksi. 

Yhtä ryppyisiksi. 

Onhan ne jo ennestäänkin keski-ikäisen naisen silmät, mutta nyt. Nyt lukuisten reseptivapaiden silmätippojen puro valuu vuolaana pitkin naamaa. Siihen sekoittuvat kyynelnesteet, jotka likimain lorisevat silmien sisänurkista. 

Toisaalta keski-ikäisen naisen kuuluisi iloita jokaisesta lorinasta itsessään. Niin paitsi yhdestä, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ehkä se tulee vasta myöhemmässä keski-iässä. Sekin lorina. En kuitenkaan usko iloon siitä koskaan.

Kaikki nämä tekevät omat tehosteensa, ryppynsä silmien ympärille. Siis ne silmätipat ja kyynelnesteet. Niin, ja poskille. Värivoiteessa lienee pystyjä raitoja eri nesteiden kuvioimina. Tuskin se silti perusmaskista paljon poikkeaa. Ei siinä 1,5 minuutissa joka siihen käytetään, ihmeellisiä suojamuureja rakennella. 

Ripsivärit tulee hieraistua päivän aikana hillittömissä kutituspuuskissa. Silmien sisältä löytyy lisätwistinä mustaa kamaa. Se ei helpota kutinaa. 

Eikä kipua. 

Ei helpota överit allergialääkkeetkään. Tupla-tripla-femmakertaiset annokset. Täyttä humpuukia sanon minä. 

Pienenä tyttönä tämä tuntui vähän niinkuin siunaukselta. Säästyi heinätöiltä. 

Suuri ja menestyksekäs urani ovelta-ovelle imurikauppiaana saattoi perustua juuri näihin silmiin. Muistan, miten silmät punaisina ja vuotavina tein kauppoja. Monen tonnin kauppoja. Se oli kevättä. Voitin myyntikilpailuja, olin niinkun hyvä. Hei 18v tyttö pikkumekossa tulee oven taakse itkevän näköisenä. Se oli valttikortti pitkin poikin todellista maaseutua.

Ihan aina se ei tepsinyt. Kerran ajettiin jonkun aseen kanssa pois pihasta. Kerran puri koira käteen. Ja hei maalla; siellä todellakin oli lähellä ihmisten elämää. Monessa merkityksessä.

Tykkäsin siitäkin työstä. Sai olla ihmisten kanssa. Silmineni, kaikkineni.

Ei muuten ollut mitään turvasysteemeitä, ei kännyköitä. Senkun vaan ajoin pihaan. Ovet olivat useimmiten yhtä selkosen selällään tupaan, sikalaan, navettaan ja makuukammariin. Siinä huhuillen vaan hain isäntäväkeä jutuille. "Hei vaan, olen SiSe"- ja käsipäivää. "Sopiiko että jutellaan hiukan imuriasioista?" 

Työhistoriani on kohtuullisen värikäs. Olen ollut kova hankkimaan töitä. Ensimmäistä kertaa jättäydyin yhden työn varaan, kun syntyi lapsi vol. 2. Se oli yksi ennen vol. 3:sta. Nyt olen taas lähtenyt työntämään itseäni moniin eri versioihin toteuttamaan työtäni. Onko pakko? En tiedä, mutta niin vaan on käynyt.

Mutta silmiin. Tai siis rosepippureihin.

Töissä koen tarvetta selvittää jokaiselle

1. en tartuta mitään

2. olen allerginen joillekin kevään ja kesän pölyille

Ilman näitä selityksiä todennäköistä on, että ajateltaisiin 

1. saakelin eukko, hieroo noita vuotavia silmiään, että tarttuisi

2. vollottanut jotain omia keski-ikäisen ongelmiaan edeltävät tunnit (ja vollotus jatkuu koko käynnin)

3. ryypännyt viikon

4. pöllyissä

5. itse piru (tämä on osittain dg-sidonnainen ajatus)

No pian tämä helpottaa. Se on ne vakiokierrokset. Vuosi toisensa jälkeen silmiäni pällistellään, pyöräytetään ehkä silmäpolilla. Siellä oli muuten viime keväänä aivan ihana kikkurapää lääkäri. Voisi olla paikallaan tarkistaa nämä taas tänäkin vuonna hiukan tarkemmin... Tämän jälkeen aloitetaan se oikea, auttava lääke. 

Voi että, kävisipä se tänä vuonna helpommin. Lupaavalta ei sikäli näytä, kun kuukausi sitten pyysin uusintaa lääkkeelle tiedostaen myöhemmän tarpeen. Ehkä olen vaan hätäinen. Sitä ei ole vielä uusittu.

Silmät ovat sielun peili. Nyt mennään fiilispohjalta sielukkaita seikkailuita peililasit punaisina. Ehkä sielunikin on jotenkin punaisella. Kuuma, vaarasta varoittava vai jotain muuta?