Tänään, aurinkoa

Koen tarvetta sisäänhengityksellä vetää sisään auringonpaistetta, valoa. 

Mielikuvissani sitä tulee joka hengityksellä enemmän.

Uloshengitys on valolle tietä tekevä,

jokaisella uloshengityksellä saan lautojen rakoja levenemään.

Uskon oven pysyvän ehjänä,

mutta olevan joustava,

hengitykselläni säädeltävissä.

Seuraavaksi nakuranta?

Nukkumisesta. Vai voisiko sanoa kukkumisesta.

Elämässäni olen pitkälti ollut sitä mieltä, että nukkuminen on hukkaan heitettyä aikaa. Yritän tehdä sitä mahdollisimman vähän. Ikävä kyllä.

Välillä tulee kohtuullisen vahva tunne, että nyt olen yrittänyt vähän liikaa. Nukkunut liian vähän. Siinä tunnistan pari eri astetta.

Sopivasti liian vähän nukkuminen pitää moottorin käynnissä. Moottoriöljynä toimii tietenkin kahvi. Kahvi. Kahvi. Kahvi. Ja vieläkin kahvi.

Ajatella, joskus en edes juonut kahvia. Se vaati tietoista opettelua. Ja juu, se tapahtui itseasiassa nykyisessä työpaikassani kaukaisella 90-luvulla.

Meillä on hirmuisen kiva keittiö siellä. No joku saattaa nähdä vaivaa sotkuista, mitä kukin jättää jälkeensä. Tiedätkö, mua ei yhtään haittaa. Koska olen näin armollinen muiden sotkuille, toivon armoa myös itselleni. Ja myös sille tupperille, joka on isommassa jääkaapissa tälläkin hetkellä. Epäilen, että hän on jo vahvasti juurtunut sinne kaappiin. Ei sitä sillä tavalla vaan voi kiskaista juuriltaan, pitää kunnioittaa. Ja kunnioitan myös työkavereitani. Kyseessä olevan tupperin, - ystäväni- avaaminen voisi heikkohermoisempia järkyttää. Mulla on kaikkiaan hirmuisen kiva käytäntö; viedä eväitä töihin, homehduttaa ainakin jämät niistä tupperiin, heittää tupperi roskiin ja mennä tupperikutsuille. Viimeinen vaihe on onneksi vähemmällä toteutuksella, koska huhhuijaa... kotona on korkea kaappi... Se ei ole vielä yhtään tyhjentynyt.

Vierailut muissa toimipisteissä saa osan porukasta huokailemaan harmonisia keittiöitä taukotiloina. Pelastakaa minut niiltä! Haluan rypeä rauhassa punaisen sohvan ja sähköiskukraanan välillä. Se on mun työpaikan kolmen parhaan paikan joukossa. Ja hei edes vessa ei kiilannut eteen. Se on samalla tavalla yliarvostettua, kuin nukkuminen. Paljon kivampaa on hyppiä jalat ristissä kotiin.

Jos joku ei muista, mihin asia liittyi, niin voin kertoa että niihin liian vähän nukkumisen asteisiin. Tietenkin. Keski-ikäisen naisen ajatuksen riento on laajaa. Se on niin kyvykäs.

Toinen aste on se, että todellakin, olen nukkunut liian vähän. Se tuntuu päässä, silmissä ja käsivarsissa. Se näkyy päässä, silmissä ja. Niin. Näkyykö se käsivarsissa? Toivon, ettei ne ainakaan paksune liian vähästä unesta. Se olisi jo kohtuutonta.

Silloin ei hyvä heilu. Silloin yritetään vain selviytyä. Silloin säpsytään. Silloin raahustetaan. Tunnelma on liki vastakohtainen kuin sopivasti liian vähän nukuttuna. Silloin kotiin tullessa vajotaan makaamaan kymmeneksi minuutiksi. Tiedän siitä tilanteesta, että osaan vajota tilaan, joka nollaa pään. En nuku, mutta en reagoi. Voimaannun. Sama toimii stressitilanteissa. Onneksi näitä todellakin liian vähiä nukkumisia on vain joskus. En kestäisi alati ottaa noita koomia sohvalla, silkkaa ajan haaskuuta sekin.

Mun nukkuminen on aina ollut vähän villiä. Korostan, että ihan yksin se on ollut villiä. Ja ehkä vieläkin korostan sanaa nukkuminen. Tokkopa kokonaisia öitä niin monia on tullut nukuttua. Miksi nukkuisikaan, kun voi heräilläkin läpi yön.

11v multa murtui solisluu. Niin, kävelin unissani ja kaaduin rapuissa. Auh. Se sattui.

Kaikkiaan olin melko kova touhuilemaan öisin. Mua kammettiin milloin mistäkin takaisin petiin. Estettiin selkeästi mun sielukkaat seikkailut.

Teininä tietty uni maittoi, päivällä. Öisin oli kiirettä.

Kiirettä oli sinäkin yönä, kun olin yksin Siskoni asunnossa yötä. Unissa kävelyä. Heräsin hississä alusvaatteisillani. Aamuyöllä. Ei avaimia, ei mitään. Kukaan ei ollut Siskoni kotona. Mulla ikää 16v. Keskikaupungilla, kerrostalossa. Puhelinkioskiin matkaa korttelin verran ja mitäpä minä siellä olisin rahattomana tehnyt. Hyvät neuvot olivat kalliit, ei vain ollut niiden antajaa. SiSe, näppärä jo tyttönä, lähtee soittelemaan ovikelloja. Tiesin, että jossain asuu talonmies. Ensimmäinen soitto tarjoaa likaisen ehdotuksen. Muutama välissä tarjoaa tietämättömyyttään. Joku antaa filtin. Viimein joku ajattelee muistavansa talonmiehen rapun ja oven. Sinne siis. Löytyi.
Kaikki mahdolliset valokuva-albumit yms. esittelemällä todistin, että minut sai päästää Siskoni asuntoon. Tämä jätti pelon ja pakotti tekemään Siskon luona yöpyessä erilaisia esteitä oven eteen.

Nyt muistui mieleen samojen ikäkausien laivareissu, jossa Korkkiskan kanssa oltiin. Se oli sitä aikaa, kun hyttejä ei tarvinnut varata vaikka reissussa olikin. Illalla löytyi tosi hyvä nukkumapaikka jostain aulasta ja aamulla koko sakki herää ihan eri paikasta hämmästyneenä tukka pystyssä. Pystyssä se oli ennen nukkumaan menoakin silti. Voi ainakin oppia sen, ettei aamupalabuffetin oven eteen kannata yösijaa rakentaa. Siitä kannetaan pois. Ja Ballantines ei tietty liittynyt asiaan ollenkaan.

Yöt on aina olleet mun aikaa. Aina. Vieläkin. Tätä tuki loistavasti työ viinan parissa. Klo 05 hipsailu töistä kotiin. Oli tapana istahtaa työyön päätteeksi koko porukalla ykkösille. Hippasen se kihahti päähän aamuyön tunteina. Juu totta, ykkönen.

Sujuvaa oli myös muutaman vuoden työtryki todellisessa elämän kovassa koulussa. Työaika 15 - 02. Hei, voisiko sitä käyttää facessa, "elämän kova koulu"? Meinaan, jos on vaan niinkuin viranomaisena joukossa häärinyt? Tosiasia on kuitenkin, että se jätti lähtemättömät vaikutukset ja tiedon siitä, että virka-aika tarjoaa  osittain vain pelkistettyä todellisuutta. Mutta edellä mainittu työaika, se toimi mulla. Aamulla kun muu väki heräsi, saattoi olla mitä vaan tehtynä yön aikana. Olin täynnä virtaa kotiutuessani 02 jälkeen.

Traagisin muisto liittyy yhteen aprillipäivään... Yöllä töistä tullessani valmistauduin aamun aprillipäivään. Tein pöydälle kirjeen vanhimmalle tytölle, silloiselle ainokaiselle. Kerroin kirjeessä, että aamulla tulee jäätelöauton kaltainen karkkiauto ja pysähtyy meidän kohdalla. Hän saisi käyttää koko 50e siihen. Rintaa kouristava herätys oli, kun tyttö istui sänkyni laidalla aamuvarhain pukeutuneena 50e kädessään. Tarinan opetus: älä ikinä luota, että lapsi muistaa kyseessä olevan aprillipäivä!

Seuraavana vuonna se muuten muisti. Upea rottatarinani kaikkine rakennelmineen ei mennyt enää läpi. Höh.

Mulle on siunaantunut lapsia, jotka eivät ole valvottaneet. Eivät ole sairastelleet. Eivät ole kiukutelleet. Viimeisessä etenkin ovat tietenkin tulleet äitiinsä. Mikä onni heille - jos siis multa kysytään. Eli aina olen ihan itse saanut päättää, että yökukkuminen on kivaa.

Mitä tapahtui unille, kun minusta, yökukkujasta tuli keski-ikäinen nainen?

Ei mitään. Joku yö saattaa olla toista kosteampi. Hikisempi. Sitä nyt en järin suureksi tapahtumaksi killaa.

Soisin omiin öihini lisää seikkailuita. Sielukkaatkin käy, mutta rajumpiinkin sopeudutaan. Ja nythän puhun tietenkin unista. Ja hyvän unen, sielukkaan tai rajun, toivoisi jatkuvan ilman sitä tyypillistä kymmentä heräilyä ja aamuyön kitutunteja valvoen, kun vasta juuri on ehtinyt nukahtamaan.

Mutta hei, se on ihan tuttua juttua. Suurin muutos lienee se, että olen oivaltanut yöpaidan turhuuden. 

Uskaltaa olla itsensä kanssa yksin yön alasti ikiomassa sängyssään.

Tätä on olla hurja tässä iässä!

Irto-osia, kokonaisuus katosi

Matkailu avartaa. Joo, näin on.

Ensimmäinen matkaan liittyvä muistoni taitaa olla se, kun jäin mummun kanssa kotiin ja muut lähti oikein laivamatkalle Sundsvalliin. Se oli sitä aikaa, 70-lukua. Hassua, se onkin ainoa muistoni mummusta ennen muistoa hänen kuolinvuoteeltaan. Sekin oli 70-lukua.

Toinen liki matkaa liippaava muistoni on siitä kun, olin 10v. Siis ei voi olla totta; sekin oli 70-lukua! Nippanappa! Miten voi olla? Näin nuorella ihmisellä iso osa asioista on tapahtunut 70-luvulla!!

Mutta siis se liki liippaava muistoni oli sellainen, että suutuin äitilleni. Suuttumuksen voimalla poljin Mini Combilla Kokemäeltä Poriin. Missä lienen polkenut, pikatien varressa. 70-luvulla ei ollut kännyköitä, kukaan ei tiennyt missä SiSe paineli.

Tästä herkesin miettimään, että voisi ajatella kännyköiden arkipäiväistyneen siinä 90-luvun alussa. Se tarkoittaa että suurimman osan elämästäni on ollut kännyköitä. Huh! Alkoi tulla jo kylmä rinki hanurin ympäri kun ryhdyin laskutoimitukseen. Päinvastainen vastaus olisi ollut liikaa. Se olisi jotenkin kongretisoinut sitä että olen elänyt tosi kauan. Tai että syntymästäni on kulunut kauan aikaa. Samma på finska = olisin ollut vanha. Mutta se ei ollut päin vastainen vastaus. Senhän huomasit?

Palaan kiukkuretkeeni Poriin. Innoissani ajoin vanhimman siskoni pihaan. Siellä kammettiin mukulaa ja tavaraa autoon. Olivat lähdössä Kolmårdeniin. Olin jo silloinkin kohtuullisen taitava nielemään pahan mielen. Jostain olin oppinut, että on jotenkin ylväämpää olla näyttämättä pikku mielen pahoituksia. Enkä ole koskaan ihmissuhteissa niin toiminutkaan, Ei herneitä nokkaan. Enkä ymmärrä tuittuja, jotka alati loukkaantuvat jostain. Ettäs kehtaavat.

Mutta kiukku ja raivo. Kyllä, tullaan mun aluevesille. Keski-iän muokatessa persoonaa ja siihen yhdistyvä lisääntyvä tietoisuus omista oikeuksista, nostaa vitutuskäyrän suoraan sanalliseen muotoon. Kuulijasta riippuen se on vielä muokattavissa, joko epäasialliseen suoraan palautteeseen tai asialliseen suoraan palautteeseen. Kiukku ja raivo ovat vitutukselle astetta fiksumpia sanavalintoja. Kuka jaksaa aina olla fiksu?

Kyllä hyppelee juttu. Herneiden ja aluevesien kautta kaarretaan takaisin hetkeen, jolloin Sise 10v polkaisi pikatien reunaa 45km pienellä 22 tuumaisella fillarilla todetakseen, että muut on lähdössä Kolmårdeniin.

Mutta isä ei. Isä hälytettiin noutamaan minut ja Mini Combini. Turkoosi Transit saapui. Liekö katsastettu vai ei, kuka niitä muistaa. Välillä kierreltiin syrjäisempiä teitä, ettei pollarit pysäytä. Isäni, kapinallinen. Hyvätahtoinen, aikaansaamaton kapinallinen. Sankarini. Aina.

Täytyy varmasti tässä tarkentaa, että oikeasti kiva juttu se siskon perheen Kolmårdenin reissu. Ne oli sen ansainnut, eikä mitenkään velvoitettuja mua ottamaan mukaan. Sattui vain tollaseen hetkeen. Olin ajatellut yllättää. Ja varmasti sen teinkin, kun pensasaidan takaa hurautin kerrostalon pihaan  hymy huulilla.

Tarinan piti kulkea jouhevasti tähän hetkeen, mutta äh. Huomaan, että merkityksellisiä matkoja on paljon! Pakkohan on mainita juhannusreissut. Silloin Transitin tavaratilaan tehtiin mulle ja pikkuPeelle upeat petit patjoista ja peitoista. Haettiin kaupasta karkkia. Muistan, etten ikinä osannut päättää, mitä karkkia ostaisin! Se kesti ja kesti. No kun jaffakori oli muiden tarpeiden lisäksi pakattu mukaan, lähdettiin reissuun. Minä, pikkuPee, isä ja pikkuPeen vanhemmat. Suuntana joku Parkanon leirintäalue. Ja tuli sinne noita muitakin. Eli Sisko ja sisko omien systeemiensä kera. Monen monta kertaa tämä rutiini tehtiin. Ja voi kun kivointa taisi olla se Transitin takapeti.

Isän kanssa reissailin junalla Tampereelle ja Helsinkiin. Niissä suoritettiin aina ne perussetit, mitä niihin paikkoihin kuuluu. Mä tietty ajattelen, että isällä oli tosi kivaa mun kanssa. Olin kuitenkin vilpittömän kiinnostunut automuseoista ja ties mistä, missä myös poikettiin. Mulla oli jotenkin ajatus monella tavalla seurata hänen jalanjälkiään. No, jollain tapaa siinä onnistuinkin. Aika valuu mullakin ihan sormien välistä ja asiat on kesken. Niin ja kirjoituspöytä. Tervetuloa katsomaan mun työpöytää. Olen ihan varma, että isä myhäilee jossain pilven reunalla tyttärensä näennäiselle kaaottisuudelle. Hän, kuten minäkin tiedetään, että kyse on hallitusta kaaoksesta. Siis näpit irti!

Teinivuosiin liittyi teinireissut.

Niistä kai hillityin oli kaverin perheen kanssa Osloon lähtö. Olin tottunut saamaan haluamani. Olin ilmoittautunut matkalle, ennenkuin muistin kertoa isälle. Hiukan isällä jalka vaihteli paikkaa, kun kerroin asiasta. Muistan, että seisottiin siinä mun hiirihautausmaan päällä. "Mistäs tähän matkaan löytyisi rahaa?" kysyy isä. No en oikein voinut vastata, kun en todellakaan tiennyt. Enkä tiedä vieläkään. Oslossa olin ja kivaa oli. Kai sen joku maksoi. Toivon niin. Ja hei. Anteeksi.

Rippileiriin liittyi vähän samat kuviot. Olinhan ilmoittautunut vaellusriparille lappiin, Norjaan ja Ruotsiin. Mitä mahtoi maksaa... Ja kaikki mikä maksoi, oli todennäköisesti pois jostain laskuista. Ja hei. Anteeksi.

Tämän jotenkin kruunasi se, että kun ennen kirkon alkamista puettiin niitä valkoisia juttuja päälle. Pappi sanoi, etten kuulu kirkkoon, enkä voi päästä ripiltä. Juujuu. Eipä ole aiemmin tullut puheeksi. No, siten sovittiin, että sillai "feikki pääsen ripiltä". No näin mentiin sillä lupauksella että heti maanantaina liityn kirkkoon. Olikohan se maanantai, kun 17v liityin kummiuden vuoksi..

Liftaamalla paineltiin festareilta toisille. Satoja ja satoja kilometrejä. Korkkiska ja minä. Välillä oli mukana kani nimeltä Rusina. Niin, ja Rusinan emäntä. Voisi luulla, että koska mukana on jopa kani, niin varustelu on korkealla tasolla. Voisi luulla. Totuus oli toinen. Ei rahaa. Ei telttaa. Ei vaihtovaatteita. Ei ruokaa. Useimmiten ei lippuakaan. Siihen oli muut keinot. Siihen sisälle pääsyyn. Kerran niissä muissa keinoissa Korkkiska joutui koiran puremaksi. Useita kertoja kai häädettiin pois. Mikä siinä on, ettei aidoilla saa kiipeillä?

Sorbusta, Porvoon lankkua ja Biozellin tukkalakkaa kyllä oli.

Osoittaa hillitöntä kykyä priorisoida asioita jo silloin.

Ja hei Saapas-teltat. Niiden varaan saattoi laskea reissunsa.

Sitten oli laivareissuja. Huhhuh.

Niin, ja oli vierailuita milloin missäkin kaupungissa. Punkkarien kesken. Samaa rotua. Tai lajia. Ei itsekään kykene näitä reissuja muistelemaan. Tiedäthän, tulee kiire ajatella jotain muuta asiaa saadakseen edellisen ajatuksen pois.

Ensimmäinen ihan oikea lentomatkani suuntautui Roomaan. Sepäs olikin oikea palkintomatka. Silloin sain vielä palkkani viinan kanssa läträämisestä. Oli aika kuumat kuukaudet takana ja totisesti tehtiin hommia! Oltiin ansaittu se palkinto. Lentokoneeseen lastataan yhden ravintolan henkilökunta ja lennätetään liki viikoksi ilmaisen juoman ja ruuan pariin Roomaan. No ei kai siitä nyt seuraa, kuin hämminkiä, häätöä ja hätistelyä. Nyt tuli mieleen tarina jota Saaressaasuvamika heitti jollekin ulkomaalaisille. Oli muistaakseni Juhapoken henkivartija tarinassaan. Kertoili jääkarhuista, joita ehkä liki paljain käsin tappoi suojellakseen Juhapokea. Ja oooh, kun nämä kuunteli haltoituneena. Vietiin vähän suomikuvaa mailmalle. Sori. Ja suomiääntä. Ja suomijuhlintaa. Ja suomitiesmitä. 

Kai se Rooma sitten oli kiva paikka. Jos tykkäsi. Mulle se oli ihan yhdentekevä, vaikka olihan reissussa kivaa. Mutta en ajatellut enää matkustelevani.

No okei. Viroon suostuin. Suostuin niin paljon, että aloin opiskelemaan viron kieltä, Koska en ole ikinä mitään kieltä oppinut, oli tämä todella harppaus! No sitä kesti muutaman kuukauden ja olin oppinut tarvittavan. Osasin kysyä "elätkö vielä?"ja kiittää. Mun mielestä noille sanaparsille voi ihan hyvin olla käyttöä tietynlaisissa tilanteissa Virossa matkatessaan. Jos siis on ihan tulkin tarvetta, niin ihan kelpo hintaan lähden kyllä mukaan.

Ote lipesi. Aloin löytämään itseäni myös ties mistä. Kanariaa ristiin rastiin, Barcelonaa, Saksaa, Romaniaa, Bulgariaa, Turkkia ja näitä kaikkia perushilipatihippaa maita. Ne reissut kulki jotenkin mutkattomasti. Ei hämminkiä.

Mitä tapahtuu taas, kun mun piti yksin lähteä Venäjälle? Ensinnäkin tarkka on tarkka. Jätin pankkikortit yms. kotiin. Toisaalta varmaan ihan kiva juttu, mutta en ollut vielä nostanut rahaa matkaa varten. Sen tajusin vasta bussissa. Onneksi sain lainarahaa muilta bussissa olevilta. Kiitos.

Siinä hemmetin passijonossa vilkaisen passiini, jossa on ihan väärä kuva! No ei siinä mikään auta. Ei mulla passittiomana ole asiaa Venäjälle. Jään Kotkaan. Kuka sinne Venäjälle nyt niin hinkuiskaan. Väärällä passilla ja lainarahalla.

Nice.

Tullimiehet vei mut hotelliin. Kivaa palvelua sekin. Tilanne oli se, että kotiin en päässyt, joten piti kuitenkin jotenkin tutustua ympäristöön. Nyt natsas. Kotkan ja Haminan ravintolafestarit. Siellä huristelin jollakin bussilla anniskelupaikasta toiseen. Kauhean kiva tapa tutustua Haminaankin. Oliskohan muuten tullut koskaan käytyä?

Jotta käsitys minusta pysyy kuitenkin neitseellisenä, mainitsen että seuraavana päivänä kävin Kotkan kriisiasemalla sanomassa käsipäivää ja terveisiä Porista. Kollegiaalinen kädenpuristus. Ei mulla siis mitään kriisiä tullut. Pieni edustuskeikka vaan siihen väliin.

Oli toinenkin kerta kun mun pit lähteä Venäjälle. Työporukka. Nuorempi tyttö sanoi saunan lauteilla, että miksi lähden niin moneksi päiväksi? Mitä sanoo äiti! "Ei äitin tartte lähteä, äiti jää kotiin". Ja niin äiti jäi iloisena ratkaisustaan. Oikeasti. Mä olen ollut niitä äitejä, joilla 5 minuutin ero lapsesta on sattunut ihan fyysisesti. Nykyään kipuaistimus on kadonnut. Kuulunee asiaan.

Tämä kotiin jääminen ei mennyt ihan kivutta. Siihen kuului tytön esiintyminen jumpan juhlassa Promenadissa. Sellanen pikkujuttu vaan, että äiti oli viemässä hänä sinne sunnuntaina kun esitys oli ollut lauantaina. Äitiyteni musta-aukko. Pimeä hetki. Lelukauppaan vähän äkkiä! Mitä ikinä tyttöni haluatkaan, sen saat. Miksi en nyt muista, mitä se valitsi?

Mun mieleeni vilistää kovasti matkoja. Niitä on itseasiassa paljon. Nyt en ihan löydä jutun struktuuria. Löytääkö kukaan muukaan? Voi että, kun joku joskus kommentoisi. Liki pari tuhatta lukukertaa, eikä yhtään kommenttia. Ja hei, se ei killaa mun katsomisia, kun katson onko joku katsonut. Nämä nykyajan tekniikat nääs. Nämä tietää tällaisetkin.

Loppuun kerron kuitenkin sen, mistä ajatus lähti. Olisin halunnut kertoa miten toimii SiSe. Se kävelee työhuoneeseen. Sillä on 10 minuuttia aikaa. Se plaraa työvapaata vyöhykettä, eli oman puhelimen sähköpostia. Se näkee mainoksen Itävallasta. Se varaa kauhean matkakokonaisuuden. Isolle väelle. Se ei ole ikinä edes puhunut kenenkään kanssa Itävaltaan lähdöstä. Se valmistautuu seuraavaan työtehtävään. Se lähtee seuraavaan työtehtävään. Kun se istuu alas puhumaan, sen sydän lyö tunk-tunk-tunk. Sen kädet hikoilee. Se miettii mitä hemmettiä just äsken tapahtui. 11 minuuttia sitten se ei ollut edes miettinyt Itävaltaan lähtöä. Sitten se menee töistä kotiin. Ei ne sen lapset usko ollenkaan että matka on tulossa. Ei usko SiSekään. Lapset nauraa, kun SiSe selittää vuoristokylästä. Pieni perhehotelli, joo ei uima-allasta. Alppeja, patikointia.

Se oli sellanen SiSen kymmenminuuttinen. Se niinkun syttyi itseltäänkin salaa. Mutta nyt sitten Meindlit kassiin ja menoksi! Tai kesällä siis. Malta SiSe, malta!

Hurraa Helena!!!

Jotenkin, jostain syystä  huomaan miettiväni monta kertaa päivässä aikoja yläasteella.
Mulla onkin mietittävää siinä ihan neljän vuoden verran, koska kävin tietenkin kymppiluokan. Tietenkin siis siksi, että olinhan mä ihan pihalla mitä musta isona tulee.

Pihalla olin monella muullakin tavalla. En nytkään ihan sisällä aina ole, mutta eri tavalla.

Monta kertaa olen tuntenut syvää kiitollisuutta kolme vuotta luokanvalvojana toimineelle Helenalle. Sama Helena opetti äidinkieltä. Äidinkielessä olin kympin tyttö. Aina. En ole varma kumman ansiota se oli, mun vai Helenan? Se tykkäs mun kirjoituksista. Mä tykkäsin kirjoittaa, kun se tykkäs mun kirjoituksista. Sillä tavalla. Tunteikkailla palautteilla saatiin ainakin tämä koululainen uskomaan, että olen hyvä jossain asiassa.

Jos se kokemus olisi pitänyt ottaa muiden opettajien palautteista, niin kevyeksi olisi jäänyt. Helena antoi anteeksi ja katsoi läpi sormien,  Kirjoittamalla kuittasin kaikki muut kohellukset.

Kuviksessa en yltänyt ihan samaan. Piirtämisen taidot ei riittäneet siihen, että jatkuva myöhästely olisi annettu anteeksi. Sain porttikiellon koko aineeseen. Taisi olla kyse kymppiluokasta.

Voi  minua, ihmispoloa.

Liikunta. Se hemmetin koululiikunta. Tampuriini antoi tahtia liikkumisen ilolle. Tam-tam-tam-tam. Mun liikunnan ilon tahtini oli ihan eri. Ja varusteetkin oli ihan erit. En ihan hirveästi huomannut kunnioittaa ohjesääntöjä varusteista.

Koululiikuntakokemuksella oli vaikutuksensa kauas. Elin siinä ajatuksessa, etten osaa mitään liikuntaa. Joskus aikuisiällä menin johonkin jumppaan ja todellinen flashback iski vasten naamaa. Se jäätävä liikuntaope piti sitä jumppaa! Monen kymmenen naisen edessä kuulin pilkalliseksi kokemani sanat "SiSekin on lähtenyt oikein harrastamaan liikuntaa". Arvaa, meninkö sinne enää koskaan? No en.

Onneksi löysin kolmenkympin hujakoilla Pacen, omat jalat ja fillarin. Ja hei mä olen hitsin hyvä niissä touhuissa. Keposesti vetäsen 60 km fillarilla tai pienen päiväpyrähdyksen 25 km kävellen. Noi menee siis rutiinisti. Välillä voi tehdä vähän jotain isompaa suunnitelmaa. Noi on niitä mihin jokainen pystyy, Kyse on vaan siitä, että uskoo pystyvänsä. Minä uskon itseeni. Kilometrien kerryttämisessä.  Muilta osin uskoni on horjuvaa.

Olin kapinallisen isän kapinallinen tytär. Kapinallisen yksinhuoltajaisän kapinallinen tytär. Kun koulusta tuli lappuja tekemisistäni tai tekemättömyyksistäni, isä kuittasi ne lisäten vielä jonkun lauseen lappuun, joka tuki mua. En ikinä saanut mitään sanktioita isältä. Se oli valmis taistelemaan oman tahdon ja vapauden puolesta. Tämän kasvatusideologian lopputuloshan onkin kaikkien nähtävillä... Ihan hiukan siis olimme ärsyttäviä. Isosisko vetäisi koulun läpi puolihuolimattomasti reilun ysin keskiarvolla. Mulla oli vähän erilaiset meriitit koulusta. Tokkopa muuten isosisko ikinä sai mitään huomautusta mistään. Se oli niin kiva, reipas ja tunnollinen. Hyvällä tavalla.

Tunnollisuushan ei aina ole hyve. No mutta pieni tujaus sitä olisi kiva omistaa.

Ja juuri nyt tässä hetkessä muistan, että yhteen isoon koulutukseen liittyvä kirjoitustyö piti olla ehkä jo pari päivää sitten valmiina. Lisäksi piti laittaa kalenteriin joku muutaman tunnin juttu koulutuksen alkujuttuun liittyen. Ensi torstaille. En ole laittanut. Eli aamulla töissä kalenterin siivouspuuhiin. Tämä on SiSe, the tunnollisuus.

Voi minua, ihmispoloa.

Kerron vielä siitä, miten sain kuitin takaisin Sirkalta, yhdeltä opelta jonka kanssa oli yhteistyöhaasteita. Ajauduin opiskeluaikoina työharjoitteluun omaan kouluuni. Istuin jossain työryhmässä, jonka teemana oli ongelmaoppilaat. Tämä Sirkka tokaisi yhdestä oppilaasta "tiesihän sen, ettei sellasesta mitään voi tulla kun isä on yksinhuoltajana" ja merkitsevä vilkaisu minuun. Kiitti ja kuitti. Inhoan sinua Sirkka vielä enemmän, kuin kouluaikana.

Ja tulihan musta jotain.

No mutta se yläaste oli hyvää aikaa. Tai siis ei nyt yläaste niinkään, vaan se ikäkausi. Säilyin hengissä. Koin hauskoja asioita. Kokeiltiin vaarallisia juttuja. Niin kai kuuluukin.

Jotain tällaista pientä ruopaisua halusin tehdä. Ehkä se lähti siitä, että halusin kertoa kaikille Helenasta, Helenan merkityksestä. Jokaisesesta mainitusta asiasta voisin lähteä lurittelemaan tarinaa. Ehkä pidättäydyn siitä tällä erää.

Näkemiin, kuulemiin.

Villi Ompelijatar

Säästäkää minut tältä jatkossa! Asentakaa minuun joku varoitin, mikä kertoo että nyt kuuluu olla hiljaa!

Jo hyvin kauan sitten sanoin tytölle, että makea asu ja teema koulujen tanssikilpailuihin olisi joku kunnon typäkkä 70-luvun teema. Oletin, että lämpimikseni saan puhella. Tytöistä se olisi kuitenkin hei hiukka noloo!

Mitä vielä; totuuden hetkeni koitti ennemmin kuin uskoinkaan. 

Kilpailun aika tuli. Mua alettiin savustaa. Olin kuulemma asuvastaava. Se on kaikin puolin hieno juttu, mutta mielikuvieni vaatteita ei ehkä ole kaupassa.

No, juttu on tytöille tärkeä ja innostun aina suunnittelusta. Kaikesta huolimatta. Vaikka ennen tätä innostusta se varoitin juuri tarvittaisiin. 

Hei mutta muistin ystäväni Korkkiskan, no siis tietenkin muistin - siinä ratkaisu asiaan. Hän tekee silirimpsis vaan tyttöjen pökät, missä puntit hulmuaa. Mun pitää käydä kangaskaupassa. Hieno homma! 

Korkkiska on tarkka tekemissään jutuissa. Ne ei ole sinne päin. Ne on just jämptisti sitä mitä pitääkin. 

Korkkiska oli itse yhtä suostuvainen ajatukseen, niin ainakin tulkitsin. Eli kangaskauppaan mars.

Ajattelin vain valita hienoista retrokuoseista juuri sen oikean. Niinhän mä ajattelin. 

Ei siellä mitään ollut. Ja haloo!!! 20e metri edes liki olevat. Mihin tämä maailma on menossa? H&M  tarjoaa kangasta valmiina vaatteena paljon edukkaammin, Tosin ei yhtään oikeanlaista vaatetta. Tietenkään.

Otin aikalisän. Otin aikalisän joka maksoi juuri mun ompelijan. En voinut edellyttää, että kukaan muu hoitaa hommia mun aikataululla... Se katsos venyi niin, että niillä hitsin housuilla oli kaksi päivää aikaa valmistua.

Kun samaan viikonloppuun osuu hautajaiset, säbäturnaus leivottavine tuotteineen, kolmet ommeltavat housut ja minä - on siitä niinkun leikki kaukana.

Siitähän ei ole pitkäkään aika, kun urakoin 18 hernepussia töihin. Kolme kiloisia pusseja. Ompelukoneella. Se oli todellakin hermojeni äärirajoilla käymistä. Olisin itse tarvinnut niitä pusseja koko ompelun ajan. Tein niitä meinaan rauhoittumiseen, kun oikein iskee paniikki. 

Jos piirtäisin paniikin, piirtäisinkö  ompelukoneen?

No ne hernepussit tuhosi mun ompelukoneen. Tai ehkä siitä on vaan neula poikki. Pitäisi tarkistaa. Sinne sen kuitenkin olen jättänyt lepäämään. Kokoustilan nurkkaan. Voi pikkuista. Jonakin päivänä vielä tulen ja kannan sinut yli monien kynnysten. 

No mutta koska ompelen housuja liukuhihnalta viikonlopun, tarvitsen ompelukoneen. Onneksi, onneksi keksein mistä sen saan. Lähdin töistä liki onnellisena perjantaina. Olin kaivanut jostain kaapista veronmaksajien hankkiman ompelukoneen.

Kiitos työpaikka, sinuun voin aina luottaa. Tiedä nyt muuten, mutta ompelukoneen saamisessa. Kukaanhan ei oikeastaan edes tiennyt, että me omistamme töissä moisen vehkeen. Onkohan siellä muitakin vehkeitä kaapeissa?

Kävelin tuo kova muovinen beige salkku kädessäni Sokoksen kautta kangaskauppaan. Kertoi, ettei heille yleensä tulla ompelukoneen kanssa, mutta nyt tultiin. Oven vieressä oli kangasrulla. Kolme metriä kiitos, paljon rahaa kiitos. Tätä se on, tällainen vaihdantatalous.

Kotona kangas sai hyväksynnän. Ja se oli ihan oikeasti aika namu tarkoitukseensa. 

Seuraavana päivänä surauttaisin pöksyt. Siinä se olisi. Totta hemmetissä tiedän, että ei ole. Tunsin oikeastaan kauhua. Nyt olin ylittänyt kaikki osaamiseni rajat. Olin siis ihan sekaisin. Niin no taas, nyt tällaisesta asiasta. 

Se hikinen lauantai alkoi. Siinä oli ensin vähän muuta ohjelmaa. Virsiä ja itkua. Hautajaiset.
Jokainenhan tietää sen, miten itku tarttuu. Mulla oli tähän metodi, siis siihen etten itke. En, vaikka vaikka mun kohdalla se kuuluisi asiaan. Metodini on salainen, mutta se toimi!

Nyt palaan taas housuihin. Ompelukoneeseen. 

Yläasteella Inkeri oli kovilla mun kanssani. Inkeri oli pieni, harmaa täti. Käsityön opettaja. Käsityötunnit olivat järkyttävää kidutusta! Ei Inkerin takia, vaan sen vuoksi, että mikä hillitön määrä siellä tunneilla olisi tarvittu keskittymistä. Se oli todellakin liikaa. Koska keskittyminen oli vaikeaa, piti viihdyttää itseään.

Jotenkin muistan mm. että kässäluokan yhdestä ikkunasta pääsi näpsäkästi pikku tikapuille. Oli suuri ilo kadota opettajan selän takana luokasta. Tähän toimenpiteeseen piti varautua aina jollain tavaralla. Jos nimittäin Inkeri sattui kääntymään juuri, kun olin menossa ikkunasta ulos. Silloin pudotin tavaran maahan ikkunasta vahingossa ja kas, sehän tietenkin piti oikein virallisesti noutaa ovesta kulkien. Se oli niinkun luvan kanssa poistuminen. 

Kyllä se Inkeri oli kiva. Ja sietävä. Kaikkeni tein, mutta muistaakseni olin tervetullut luokkaan aina uudelleen. Niin, ja se huoli sinne jotain kaltaisiani punkkariretkuja vieraisille, jotka pinnasivat omasta koulustaan. Taisin esitellä ne serkkuinani, jotka olivat sukuloimassa. Eikä näin käynyt vain yhtä kertaa. Ihan kuin samalla kylällä asuva opettaja ei olisi tiennyt sukuhaarojani.

Sainkohan ikinä mitään valmiiksi? Tuskin.

Se kohtalo oli nytkin lähellä. Sitä pelkäsin. 

Tähän väliin on pakko kertoa, että toisaalta olen hyvin ansoitunut ompelijatar. Likimain jokaisiin naamiaisiin olen muksuille väkertänyt asuja, joilla on niitetty mainetta ja kunniaa. Siinä on sellainen efekti olemassa, että muksulla ei ihan kauheasti ole varaa ideoida. Katsokaas, äiti ideoi. Voisinkin tehdä niistä joskus kuvakollaasin, koska on siellä ihan oikeasti ihan hienoja juttuja. Ja palkittuja juttuja. En ole ikinä suostunut siihen, että haetaan kaupasta naamiaisasu ja lähdetään bileisiin. Ehei - äiti suunnittelee ja toteuttaa läpi viimeisen yön ideoitaan. Sellainen on tämä äiti. Ja tässä lausahduksessa on hämmentävästi enemmän outoutta, kuin ylpeyttä mukana.

Kuvakollaasin tekeminen olisi helpompaa, jos en olisi pessyt vanhaa puhelintani  ja siinä ollutta 7000 valokuvaa. Kuka niitä erottaa, lakanoita vai kännyköitä! Ja kuka sitä nyt tietää, onko kuvat pilvessä vai ei. Ainakaan etukäteen. Jälkikäteen tiesin, ettei ne olleet. Tiesin senkin, että sillä hetkellä kun näin pesukoneen luukusta puhelimen pyörimässä lakanoiden keskellä, olisin itse halunnut olla pilvessä. Edes. 

Housut! Kolmet housut! 

Minähän levitin kankaan olohuoneen lattialle. Otin konsultaatiopuhelun Korkkiskalle. Olin näet näppäränä keski-ikäisenä naisena huomannut, että kangas joustaa vain toiseen suuntaan. Etten vaan tekisi pienintäkään virhettä. Olen niin hirmu tarkka noiden yksityiskohtien kanssa... Sain ohjeen, että punttien sisäsaumat ommellaan ensin. Toistin ohjetta ääneen useaan kertaan. Auttaahan se sisäistämään asian. Sen ohjeen ympärille rakentui koko housuproggis.

No siis sakset käteen ja tuumasta toimeen. Mietiskelin vähän mielessäni mitä kuvioita alkaisin leikkailemaan. Miltä housut näyttää ennen ompelua?

Joku kysyi, että eikö yleensä käytetä kaavoja? Ei tässä ompelimossa - fiilispohjalta vaan leikellään. Ja niin leikeltiin.

Istuin ihmeissäni neljän kangassuiron kanssa. Mitkä näistä nyt on ne punttien sisäsaumat? Koska ne ommellaan ensin. Tein ratkaisuni. Olihan kuitenkin niin, ettei näillä paloilla juuri ollut eroa kun niitä vertasi toisiinsa. Jotain ompelin.

Sen jälkeen oli kaksi isompaa kangassuiroa. Miten hemmetissä näistä tulee housut??? Tyttö kävi huolissaan katsomassa mua. Hän näki tyhjän, tuijottavan katseeni yli ompelukoneen. Taustalla soi Ismo Alanko. Tietenkin. Mä varmaan meditoin, levitoin ja mitä näitä termejä nyt onkaan. Ehkä leikin myös kuollutta. Eikö eläimetkin tee niin suurimman hädän keskellä?

Sain koottua kaiken järkeni ja keskittymiseni. Loogisesti löysin viimein reitin kangassuiroista housuiksi. Ensimmäisissä housuissa reitin kulkeminen otti lauantaista n. 1000 tuntia. Viimeisten reitin kulki vartissa. Sunnuntaina.

Ei kaavoja, ei nuppineuloja, ei mitään yliarvostettua krääsää.

Vain minä, ompelukone, kangas, sakset, idea ja sitkeys (raivo). Niin, ja monta lankarullaa. Teinhän saumat aina uudestaan ja uudestaan. Mitäänhän ei mitattu etukäteen. Tietenkään. Kavennettiin ja tuunailtiin aina sovituksen myötä. Paitsi yhdelle tytölle tämä tehtiin ulkomuistista, koska hän oli reissussa. 

Ei muuta tytöt, kun joraamaan!!!

Made By SiSe
-sisältö ja housut-

Aina voi sulattaa pankkikortin!

Lauantai. Egotrippi Yyterin virkistyshotellilla. 100m kävelyä. Lippu kännykässä. Kohtuullinen tunnesuhde olemassa tähän bändiin. Ei nyt mikään kuuma, mutta tunnesuhde kuitenkin.

Useita viikkoja, ellei jopa kuukausia sitten pyysin Ntinäpsää mukaani. Hän on niin asiallinen ja miettii asioita tarkkaan. Jotenkin häntä mietitytti reilu 20 km, joka hänellä olis matkaa keikalle. Ihan bussikyydin hänelle lupasin ja mikä vielä parempaa - oman pienen kainaloni, jossa voisi nukkua. Ihan siis vaihtoehtoja.

Hänessä on hirmuinen määrä vahvuuksia, joista edes murusen haluaisin itselleni. Heittäytyjä hän ei kuitenkaan ole. Siitä haluaisin hänelle hippasen luovuttaa. Ihan vaan senkin vuoksi, että saisin sitä itseltäni pois.

Ntinäpsä teki ansiokasta mietintätyötä  aina la klo 17.44 asti. Silloin se viesti tuli, joka määritteli seurani. Päivän pilkkireissun väsyttämänä Ntinäpsä vetäytyy pehkuihin kirjan kanssa. Lopussa hyvin kohtalokas kehoitus pitää hauskaa hänenkin puolestaan.

It's a deal!

No, mä olen yksinäinen sielu. En koe oloani orvoksi laisinkaan. Saan toimia oman aikatauluni mukaan, muilla olisi jo kiire mun kanssani.

Aloin valmistautumisen iltaan sulattamalla pankkikorttini takan reunalla.

Se on jotenkin kiva lähtökohta silloin, kun matkaa automaatille on kuutisen kilsaa. Kulkupelinä olisi fillari.

No siinä ei käytännössä ole lukkoa. Siihen liittyy eri tarina. Se ei tietenkään tapahtunut omassa pihassa, vaan just siellä toisen pään kohteessa.

Silloin sitten keski-ikäinen nainen seisoi mökkifillarinsa vieressä pimeydessä. Fillari on kiinni rautatolpassa. Avain on lukossa. Katkenneena. Jollain tavalla koin tärkeäksi saada fillarin mukaani.

No tunnustettakoon, ettei se edes ollut mun pyörä. Se oli mun tytön pyörä.  Niin ja tässä kohtaa tulee mieleen vanhimman tyttöni pyörä, jota ei ole enää olemassa. Ei sen jälkeen kun kerran vähän lainasin sitä... Mutta siis mä olen tietenkin syytön, kaikenlaista tapahtuu. Kyllähän mulla on lupa jättää fillari parkkiin sillanpieleen. Järkyttävää, ettei se ollut enää siellä kun menin parin kuukauden kuluttua hakemaan sitä.

Silloin kun unohdin lastenrattaat parkkipaikalle, niin lähiravintola sentään oli ottanut ne haltuunsa. Pitääkö mun tässä kohtaa mainita, etteivät siis ravintola ja lapset liittyneet samaan tapahtumaan. Ja pitääkö vielä mainita, että lapset muistin ottaa mukaani niistä rattaista.

No takaisin pyörään, joka on tolpassa kiinni. Ei se siis nyt siellä ole, mutta oli silloin.  Aloin harvoilta pimeän kulkijoilta kysymään rautasahaa, pihtejä tai jotain. Jostain syystä koin tarpeelliseksi selittää, että oikeasti on kyse mun fillarista. Niin siinä kävi, että joukko itänaapurin miehiä sahasi lukkoni. Kiitollisena kiitin heitä. Noin niinkun ihan vain vuolain kiitossanoin. Erityishuomion kiitoksissa sai eniten sahannut mies, koska sahausliike sai vähän ottamaan sydämestä.

Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan että eihän siihen tarvitse lukkoa, kun käy pankkiautomaatilla. Niin mutta toisaalta siihen tarvitsee, jos vaikka tulisi jano matkalla ja ajattelisi poiketa kultturellisti paikalliseen anniskeluravintolaan. Viimeksi kun ajelin siitä ohi ihan vaan muuten, heitti joku nainen fillaritelineen läpi ikkunan. Se on toi kulttuuri niin moninaista nykyään.

Hei ja yksi pikkujuttu; pankkikorttia tarvii, kun menee pankkiautomaatille. Ainakin jos aikoo sieltä saada rahaa. Siihen ei riitä sulanut muovi. 

En siis lähtenyt tempaisemaan pankkiautomaatille. Tempaisin tonkien mökin kaappeja ja sain kokoon kivan määrän käteistä pariin olueen. Kyllä nyt natsaa.

Kovasti on ladattu puheita ja suunnitelmia siihen, kun Yyterin kylpylähotellista kuoriutuu Yyterin virkistyshotelli. Kaikki paukut ei olleet vielä käytössä. Niinhän se oli taas, että ennen bändiä soi vieno taustamusa ja ihmiset istuu pöydissä. Tähän asetelmaan on hiukan hankala yksin asettua. Niinpä sitä nököttää keskellä lattiaa yksin seisoen just sen näköisenä, että tämä on kovin luonnollista. Juuri näin halusin tähän asettua. Onneksi pahimpaan hetkeen tuli helpottamaan kiva, tuttu pariskunta. Heistä se miespuolinen oli ottanut ja leikannut tukkansa. Höh.

No mutta kun bändi tulee lavalle, niin kaikki muuttuu. Taas tämä keski-ikäinen nainen sukkuloi itsensä eteen. No, jätän taas kunniakkaasti ekan rivin tietynlaisille tyypeille. Asettaudun niinkuin riviin kaksi.

Egotrippi tykitti. Miksi puhua biisien väliin, kun voi suoraan jatkaa seuraavaan biisiin! Jotenkin odotin herkempää otetta, mutta ehdottomasti pidin tästä enemmän.

Kohokohtana toimi Anssi, basisti. Niin, joku niissä basisteissa taitaa olla. Anssi teki asian eteen jotain, eikä ollut vain basisti. Otin nimittäin kuvaa, niin hän pysähtyi hymyili kameralle ja jatkoi sen jälkeen tavallisesti.

Rakas joulupukki, tuo mulle hyvä kamera!!!!!!!
Basisti nimeltään Anssi

Tottahan toki ajattelin, että kyseessä on jotain erityisesti mulle suunnattua. Mikä järkyttävä pettymys, kun joku naikkonen otti kuvaa, niin Anssi teki saman tempun! Voi Anssi, Anssi.

Tiesitkö muuten, että Mikko Von Hertzen on ollut aiemmin Egotripin rumpali? Mä en sellaista pystynyt muistamaan. Jo on ollut ihqu rumpali!

Keikan jälkeen ilmoitettiin bileiden jatkuvan alakerran yökerhossa. Se on se paikka, missä voi luulla olevansa ruotsinlaivalla. Sillä tavalla on jäänyt ajan jalkoihin. Mutta kyllä sekin siitä. Aikanaan.

Päätinpä pistäytyä vielä niissäkin bileissä.

Se oli sitten karaoken tahdissa seisomista tai tanssimista. Viimeiseen vaihoehtoon se painottui. Alkuun tanssitti vanha herra. Ihan vinkkinä sanon, että jos jotain enemmänkin hakisi näiltä alan mestoilta, niin kädet kannattaa rasvata. Tämä hurmaava herramies olisi käsien karheuden vuoksi pudonnut loppukilpailusta. Anteeksi.

Loppuillan tanssit tarjosi iloinen nuorimies. Ja hänhän ei tarjonnut vain tansseja, vaan myös nostot. En nyt ihan hetkeen muista, että olis useita kertoja nostettu syliin ja pyöritetty! No jos totta puhutaan, en muista yhtäkään kertaa kenenkään mua nostelleen. Nyt muistan. Ja muistan iloisen naurun. Ja hymyn. Ihan koko ajan.

Tässä vaiheessa oli tärkeä muistaa, että olinhan luvannut Ntinäpsälle pitäväni hauskaa hänenkin puolestaan. Kauhea urakka!

Olisi pitänyt esitellä hänelle vanhinta tyttöäni.. Ei siis Ntinäpsälle, vaan tälle nuorelle miehelle. Oikea joka äidin unelmavävy.

No mun iltani päättyi ennen valomerkkiä. Tai no tavallaan. Olihan mulla vielä se tumma ja tulinen espanjalainen mökillä odottamassa. En mainitse nyt sanaa karvainen, koska on raukka niin huopaantunut, kuten aiemmin olen maininnutkin.

Tumma ja tulinen vaati vielä omat koukeronsa.

Että sellasta reissua pukkas. Sytyin, sytyin, sytyin ja sytyin. Vieläkin olen vähän hiilloksella.