Useita viikkoja, ellei jopa kuukausia sitten pyysin Ntinäpsää mukaani. Hän on niin asiallinen ja miettii asioita tarkkaan. Jotenkin häntä mietitytti reilu 20 km, joka hänellä olis matkaa keikalle. Ihan bussikyydin hänelle lupasin ja mikä vielä parempaa - oman pienen kainaloni, jossa voisi nukkua. Ihan siis vaihtoehtoja.
Hänessä on hirmuinen määrä vahvuuksia, joista edes murusen haluaisin itselleni. Heittäytyjä hän ei kuitenkaan ole. Siitä haluaisin hänelle hippasen luovuttaa. Ihan vaan senkin vuoksi, että saisin sitä itseltäni pois.
Ntinäpsä teki ansiokasta mietintätyötä aina la klo 17.44 asti. Silloin se viesti tuli, joka määritteli seurani. Päivän pilkkireissun väsyttämänä Ntinäpsä vetäytyy pehkuihin kirjan kanssa. Lopussa hyvin kohtalokas kehoitus pitää hauskaa hänenkin puolestaan.
It's a deal!
No, mä olen yksinäinen sielu. En koe oloani orvoksi laisinkaan. Saan toimia oman aikatauluni mukaan, muilla olisi jo kiire mun kanssani.
Aloin valmistautumisen iltaan sulattamalla pankkikorttini takan reunalla.
Se on jotenkin kiva lähtökohta silloin, kun matkaa automaatille on kuutisen kilsaa. Kulkupelinä olisi fillari.
No siinä ei käytännössä ole lukkoa. Siihen liittyy eri tarina. Se ei tietenkään tapahtunut omassa pihassa, vaan just siellä toisen pään kohteessa.
Silloin sitten keski-ikäinen nainen seisoi mökkifillarinsa vieressä pimeydessä. Fillari on kiinni rautatolpassa. Avain on lukossa. Katkenneena. Jollain tavalla koin tärkeäksi saada fillarin mukaani.
No tunnustettakoon, ettei se edes ollut mun pyörä. Se oli mun tytön pyörä. Niin ja tässä kohtaa tulee mieleen vanhimman tyttöni pyörä, jota ei ole enää olemassa. Ei sen jälkeen kun kerran vähän lainasin sitä... Mutta siis mä olen tietenkin syytön, kaikenlaista tapahtuu. Kyllähän mulla on lupa jättää fillari parkkiin sillanpieleen. Järkyttävää, ettei se ollut enää siellä kun menin parin kuukauden kuluttua hakemaan sitä.
Silloin kun unohdin lastenrattaat parkkipaikalle, niin lähiravintola sentään oli ottanut ne haltuunsa. Pitääkö mun tässä kohtaa mainita, etteivät siis ravintola ja lapset liittyneet samaan tapahtumaan. Ja pitääkö vielä mainita, että lapset muistin ottaa mukaani niistä rattaista.
No takaisin pyörään, joka on tolpassa kiinni. Ei se siis nyt siellä ole, mutta oli silloin. Aloin harvoilta pimeän kulkijoilta kysymään rautasahaa, pihtejä tai jotain. Jostain syystä koin tarpeelliseksi selittää, että oikeasti on kyse mun fillarista. Niin siinä kävi, että joukko itänaapurin miehiä sahasi lukkoni. Kiitollisena kiitin heitä. Noin niinkun ihan vain vuolain kiitossanoin. Erityishuomion kiitoksissa sai eniten sahannut mies, koska sahausliike sai vähän ottamaan sydämestä.
Nyt kun kirjoitan tätä, tajuan että eihän siihen tarvitse lukkoa, kun käy pankkiautomaatilla. Niin mutta toisaalta siihen tarvitsee, jos vaikka tulisi jano matkalla ja ajattelisi poiketa kultturellisti paikalliseen anniskeluravintolaan. Viimeksi kun ajelin siitä ohi ihan vaan muuten, heitti joku nainen fillaritelineen läpi ikkunan. Se on toi kulttuuri niin moninaista nykyään.
Hei ja yksi pikkujuttu; pankkikorttia tarvii, kun menee pankkiautomaatille. Ainakin jos aikoo sieltä saada rahaa. Siihen ei riitä sulanut muovi.
En siis lähtenyt tempaisemaan pankkiautomaatille. Tempaisin tonkien mökin kaappeja ja sain kokoon kivan määrän käteistä pariin olueen. Kyllä nyt natsaa.
Kovasti on ladattu puheita ja suunnitelmia siihen, kun Yyterin kylpylähotellista kuoriutuu Yyterin virkistyshotelli. Kaikki paukut ei olleet vielä käytössä. Niinhän se oli taas, että ennen bändiä soi vieno taustamusa ja ihmiset istuu pöydissä. Tähän asetelmaan on hiukan hankala yksin asettua. Niinpä sitä nököttää keskellä lattiaa yksin seisoen just sen näköisenä, että tämä on kovin luonnollista. Juuri näin halusin tähän asettua. Onneksi pahimpaan hetkeen tuli helpottamaan kiva, tuttu pariskunta. Heistä se miespuolinen oli ottanut ja leikannut tukkansa. Höh.
No mutta kun bändi tulee lavalle, niin kaikki muuttuu. Taas tämä keski-ikäinen nainen sukkuloi itsensä eteen. No, jätän taas kunniakkaasti ekan rivin tietynlaisille tyypeille. Asettaudun niinkuin riviin kaksi.
Egotrippi tykitti. Miksi puhua biisien väliin, kun voi suoraan jatkaa seuraavaan biisiin! Jotenkin odotin herkempää otetta, mutta ehdottomasti pidin tästä enemmän.
Kohokohtana toimi Anssi, basisti. Niin, joku niissä basisteissa taitaa olla. Anssi teki asian eteen jotain, eikä ollut vain basisti. Otin nimittäin kuvaa, niin hän pysähtyi hymyili kameralle ja jatkoi sen jälkeen tavallisesti.
 |
| Rakas joulupukki, tuo mulle hyvä kamera!!!!!!! Basisti nimeltään Anssi |
Tottahan toki ajattelin, että kyseessä on jotain erityisesti mulle suunnattua. Mikä järkyttävä pettymys, kun joku naikkonen otti kuvaa, niin Anssi teki saman tempun! Voi Anssi, Anssi.
Tiesitkö muuten, että Mikko Von Hertzen on ollut aiemmin Egotripin rumpali? Mä en sellaista pystynyt muistamaan. Jo on ollut ihqu rumpali!
Keikan jälkeen ilmoitettiin bileiden jatkuvan alakerran yökerhossa. Se on se paikka, missä voi luulla olevansa ruotsinlaivalla. Sillä tavalla on jäänyt ajan jalkoihin. Mutta kyllä sekin siitä. Aikanaan.
Päätinpä pistäytyä vielä niissäkin bileissä.
Se oli sitten karaoken tahdissa seisomista tai tanssimista. Viimeiseen vaihoehtoon se painottui. Alkuun tanssitti vanha herra. Ihan vinkkinä sanon, että jos jotain enemmänkin hakisi näiltä alan mestoilta, niin kädet kannattaa rasvata. Tämä hurmaava herramies olisi käsien karheuden vuoksi pudonnut loppukilpailusta. Anteeksi.
Loppuillan tanssit tarjosi iloinen nuorimies. Ja hänhän ei tarjonnut vain tansseja, vaan myös nostot. En nyt ihan hetkeen muista, että olis useita kertoja nostettu syliin ja pyöritetty! No jos totta puhutaan, en muista yhtäkään kertaa kenenkään mua nostelleen. Nyt muistan. Ja muistan iloisen naurun. Ja hymyn. Ihan koko ajan.
Tässä vaiheessa oli tärkeä muistaa, että olinhan luvannut Ntinäpsälle pitäväni hauskaa hänenkin puolestaan. Kauhea urakka!
Olisi pitänyt esitellä hänelle vanhinta tyttöäni.. Ei siis Ntinäpsälle, vaan tälle nuorelle miehelle. Oikea joka äidin unelmavävy.
No mun iltani päättyi ennen valomerkkiä. Tai no tavallaan. Olihan mulla vielä se tumma ja tulinen espanjalainen mökillä odottamassa. En mainitse nyt sanaa karvainen, koska on raukka niin huopaantunut, kuten aiemmin olen maininnutkin.
Tumma ja tulinen vaati vielä omat koukeronsa.
Että sellasta reissua pukkas. Sytyin, sytyin, sytyin ja sytyin. Vieläkin olen vähän hiilloksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti