keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Villi Ompelijatar

Säästäkää minut tältä jatkossa! Asentakaa minuun joku varoitin, mikä kertoo että nyt kuuluu olla hiljaa!

Jo hyvin kauan sitten sanoin tytölle, että makea asu ja teema koulujen tanssikilpailuihin olisi joku kunnon typäkkä 70-luvun teema. Oletin, että lämpimikseni saan puhella. Tytöistä se olisi kuitenkin hei hiukka noloo!

Mitä vielä; totuuden hetkeni koitti ennemmin kuin uskoinkaan. 

Kilpailun aika tuli. Mua alettiin savustaa. Olin kuulemma asuvastaava. Se on kaikin puolin hieno juttu, mutta mielikuvieni vaatteita ei ehkä ole kaupassa.

No, juttu on tytöille tärkeä ja innostun aina suunnittelusta. Kaikesta huolimatta. Vaikka ennen tätä innostusta se varoitin juuri tarvittaisiin. 

Hei mutta muistin ystäväni Korkkiskan, no siis tietenkin muistin - siinä ratkaisu asiaan. Hän tekee silirimpsis vaan tyttöjen pökät, missä puntit hulmuaa. Mun pitää käydä kangaskaupassa. Hieno homma! 

Korkkiska on tarkka tekemissään jutuissa. Ne ei ole sinne päin. Ne on just jämptisti sitä mitä pitääkin. 

Korkkiska oli itse yhtä suostuvainen ajatukseen, niin ainakin tulkitsin. Eli kangaskauppaan mars.

Ajattelin vain valita hienoista retrokuoseista juuri sen oikean. Niinhän mä ajattelin. 

Ei siellä mitään ollut. Ja haloo!!! 20e metri edes liki olevat. Mihin tämä maailma on menossa? H&M  tarjoaa kangasta valmiina vaatteena paljon edukkaammin, Tosin ei yhtään oikeanlaista vaatetta. Tietenkään.

Otin aikalisän. Otin aikalisän joka maksoi juuri mun ompelijan. En voinut edellyttää, että kukaan muu hoitaa hommia mun aikataululla... Se katsos venyi niin, että niillä hitsin housuilla oli kaksi päivää aikaa valmistua.

Kun samaan viikonloppuun osuu hautajaiset, säbäturnaus leivottavine tuotteineen, kolmet ommeltavat housut ja minä - on siitä niinkun leikki kaukana.

Siitähän ei ole pitkäkään aika, kun urakoin 18 hernepussia töihin. Kolme kiloisia pusseja. Ompelukoneella. Se oli todellakin hermojeni äärirajoilla käymistä. Olisin itse tarvinnut niitä pusseja koko ompelun ajan. Tein niitä meinaan rauhoittumiseen, kun oikein iskee paniikki. 

Jos piirtäisin paniikin, piirtäisinkö  ompelukoneen?

No ne hernepussit tuhosi mun ompelukoneen. Tai ehkä siitä on vaan neula poikki. Pitäisi tarkistaa. Sinne sen kuitenkin olen jättänyt lepäämään. Kokoustilan nurkkaan. Voi pikkuista. Jonakin päivänä vielä tulen ja kannan sinut yli monien kynnysten. 

No mutta koska ompelen housuja liukuhihnalta viikonlopun, tarvitsen ompelukoneen. Onneksi, onneksi keksein mistä sen saan. Lähdin töistä liki onnellisena perjantaina. Olin kaivanut jostain kaapista veronmaksajien hankkiman ompelukoneen.

Kiitos työpaikka, sinuun voin aina luottaa. Tiedä nyt muuten, mutta ompelukoneen saamisessa. Kukaanhan ei oikeastaan edes tiennyt, että me omistamme töissä moisen vehkeen. Onkohan siellä muitakin vehkeitä kaapeissa?

Kävelin tuo kova muovinen beige salkku kädessäni Sokoksen kautta kangaskauppaan. Kertoi, ettei heille yleensä tulla ompelukoneen kanssa, mutta nyt tultiin. Oven vieressä oli kangasrulla. Kolme metriä kiitos, paljon rahaa kiitos. Tätä se on, tällainen vaihdantatalous.

Kotona kangas sai hyväksynnän. Ja se oli ihan oikeasti aika namu tarkoitukseensa. 

Seuraavana päivänä surauttaisin pöksyt. Siinä se olisi. Totta hemmetissä tiedän, että ei ole. Tunsin oikeastaan kauhua. Nyt olin ylittänyt kaikki osaamiseni rajat. Olin siis ihan sekaisin. Niin no taas, nyt tällaisesta asiasta. 

Se hikinen lauantai alkoi. Siinä oli ensin vähän muuta ohjelmaa. Virsiä ja itkua. Hautajaiset.
Jokainenhan tietää sen, miten itku tarttuu. Mulla oli tähän metodi, siis siihen etten itke. En, vaikka vaikka mun kohdalla se kuuluisi asiaan. Metodini on salainen, mutta se toimi!

Nyt palaan taas housuihin. Ompelukoneeseen. 

Yläasteella Inkeri oli kovilla mun kanssani. Inkeri oli pieni, harmaa täti. Käsityön opettaja. Käsityötunnit olivat järkyttävää kidutusta! Ei Inkerin takia, vaan sen vuoksi, että mikä hillitön määrä siellä tunneilla olisi tarvittu keskittymistä. Se oli todellakin liikaa. Koska keskittyminen oli vaikeaa, piti viihdyttää itseään.

Jotenkin muistan mm. että kässäluokan yhdestä ikkunasta pääsi näpsäkästi pikku tikapuille. Oli suuri ilo kadota opettajan selän takana luokasta. Tähän toimenpiteeseen piti varautua aina jollain tavaralla. Jos nimittäin Inkeri sattui kääntymään juuri, kun olin menossa ikkunasta ulos. Silloin pudotin tavaran maahan ikkunasta vahingossa ja kas, sehän tietenkin piti oikein virallisesti noutaa ovesta kulkien. Se oli niinkun luvan kanssa poistuminen. 

Kyllä se Inkeri oli kiva. Ja sietävä. Kaikkeni tein, mutta muistaakseni olin tervetullut luokkaan aina uudelleen. Niin, ja se huoli sinne jotain kaltaisiani punkkariretkuja vieraisille, jotka pinnasivat omasta koulustaan. Taisin esitellä ne serkkuinani, jotka olivat sukuloimassa. Eikä näin käynyt vain yhtä kertaa. Ihan kuin samalla kylällä asuva opettaja ei olisi tiennyt sukuhaarojani.

Sainkohan ikinä mitään valmiiksi? Tuskin.

Se kohtalo oli nytkin lähellä. Sitä pelkäsin. 

Tähän väliin on pakko kertoa, että toisaalta olen hyvin ansoitunut ompelijatar. Likimain jokaisiin naamiaisiin olen muksuille väkertänyt asuja, joilla on niitetty mainetta ja kunniaa. Siinä on sellainen efekti olemassa, että muksulla ei ihan kauheasti ole varaa ideoida. Katsokaas, äiti ideoi. Voisinkin tehdä niistä joskus kuvakollaasin, koska on siellä ihan oikeasti ihan hienoja juttuja. Ja palkittuja juttuja. En ole ikinä suostunut siihen, että haetaan kaupasta naamiaisasu ja lähdetään bileisiin. Ehei - äiti suunnittelee ja toteuttaa läpi viimeisen yön ideoitaan. Sellainen on tämä äiti. Ja tässä lausahduksessa on hämmentävästi enemmän outoutta, kuin ylpeyttä mukana.

Kuvakollaasin tekeminen olisi helpompaa, jos en olisi pessyt vanhaa puhelintani  ja siinä ollutta 7000 valokuvaa. Kuka niitä erottaa, lakanoita vai kännyköitä! Ja kuka sitä nyt tietää, onko kuvat pilvessä vai ei. Ainakaan etukäteen. Jälkikäteen tiesin, ettei ne olleet. Tiesin senkin, että sillä hetkellä kun näin pesukoneen luukusta puhelimen pyörimässä lakanoiden keskellä, olisin itse halunnut olla pilvessä. Edes. 

Housut! Kolmet housut! 

Minähän levitin kankaan olohuoneen lattialle. Otin konsultaatiopuhelun Korkkiskalle. Olin näet näppäränä keski-ikäisenä naisena huomannut, että kangas joustaa vain toiseen suuntaan. Etten vaan tekisi pienintäkään virhettä. Olen niin hirmu tarkka noiden yksityiskohtien kanssa... Sain ohjeen, että punttien sisäsaumat ommellaan ensin. Toistin ohjetta ääneen useaan kertaan. Auttaahan se sisäistämään asian. Sen ohjeen ympärille rakentui koko housuproggis.

No siis sakset käteen ja tuumasta toimeen. Mietiskelin vähän mielessäni mitä kuvioita alkaisin leikkailemaan. Miltä housut näyttää ennen ompelua?

Joku kysyi, että eikö yleensä käytetä kaavoja? Ei tässä ompelimossa - fiilispohjalta vaan leikellään. Ja niin leikeltiin.

Istuin ihmeissäni neljän kangassuiron kanssa. Mitkä näistä nyt on ne punttien sisäsaumat? Koska ne ommellaan ensin. Tein ratkaisuni. Olihan kuitenkin niin, ettei näillä paloilla juuri ollut eroa kun niitä vertasi toisiinsa. Jotain ompelin.

Sen jälkeen oli kaksi isompaa kangassuiroa. Miten hemmetissä näistä tulee housut??? Tyttö kävi huolissaan katsomassa mua. Hän näki tyhjän, tuijottavan katseeni yli ompelukoneen. Taustalla soi Ismo Alanko. Tietenkin. Mä varmaan meditoin, levitoin ja mitä näitä termejä nyt onkaan. Ehkä leikin myös kuollutta. Eikö eläimetkin tee niin suurimman hädän keskellä?

Sain koottua kaiken järkeni ja keskittymiseni. Loogisesti löysin viimein reitin kangassuiroista housuiksi. Ensimmäisissä housuissa reitin kulkeminen otti lauantaista n. 1000 tuntia. Viimeisten reitin kulki vartissa. Sunnuntaina.

Ei kaavoja, ei nuppineuloja, ei mitään yliarvostettua krääsää.

Vain minä, ompelukone, kangas, sakset, idea ja sitkeys (raivo). Niin, ja monta lankarullaa. Teinhän saumat aina uudestaan ja uudestaan. Mitäänhän ei mitattu etukäteen. Tietenkään. Kavennettiin ja tuunailtiin aina sovituksen myötä. Paitsi yhdelle tytölle tämä tehtiin ulkomuistista, koska hän oli reissussa. 

Ei muuta tytöt, kun joraamaan!!!
Made By SiSe
-sisältö ja housut-

Ei kommentteja: