perjantai 20. huhtikuuta 2018

Irto-osia, kokonaisuus katosi

Matkailu avartaa. Joo, näin on.

Ensimmäinen matkaan liittyvä muistoni taitaa olla se, kun jäin mummun kanssa kotiin ja muut lähti oikein laivamatkalle Sundsvalliin. Se oli sitä aikaa, 70-lukua. Hassua, se onkin ainoa muistoni mummusta ennen muistoa hänen kuolinvuoteeltaan. Sekin oli 70-lukua.

Toinen liki matkaa liippaava muistoni on siitä kun, olin 10v. Siis ei voi olla totta; sekin oli 70-lukua! Nippanappa! Miten voi olla? Näin nuorella ihmisellä iso osa asioista on tapahtunut 70-luvulla!!

Mutta siis se liki liippaava muistoni oli sellainen, että suutuin äitilleni. Suuttumuksen voimalla poljin Mini Combilla Kokemäeltä Poriin. Missä lienen polkenut, pikatien varressa. 70-luvulla ei ollut kännyköitä, kukaan ei tiennyt missä SiSe paineli.

Tästä herkesin miettimään, että voisi ajatella kännyköiden arkipäiväistyneen siinä 90-luvun alussa. Se tarkoittaa että suurimman osan elämästäni on ollut kännyköitä. Huh! Alkoi tulla jo kylmä rinki hanurin ympäri kun ryhdyin laskutoimitukseen. Päinvastainen vastaus olisi ollut liikaa. Se olisi jotenkin kongretisoinut sitä että olen elänyt tosi kauan. Tai että syntymästäni on kulunut kauan aikaa. Samma på finska = olisin ollut vanha. Mutta se ei ollut päin vastainen vastaus. Senhän huomasit?

Palaan kiukkuretkeeni Poriin. Innoissani ajoin vanhimman siskoni pihaan. Siellä kammettiin mukulaa ja tavaraa autoon. Olivat lähdössä Kolmårdeniin. Olin jo silloinkin kohtuullisen taitava nielemään pahan mielen. Jostain olin oppinut, että on jotenkin ylväämpää olla näyttämättä pikku mielen pahoituksia. Enkä ole koskaan ihmissuhteissa niin toiminutkaan, Ei herneitä nokkaan. Enkä ymmärrä tuittuja, jotka alati loukkaantuvat jostain. Ettäs kehtaavat.

Mutta kiukku ja raivo. Kyllä, tullaan mun aluevesille. Keski-iän muokatessa persoonaa ja siihen yhdistyvä lisääntyvä tietoisuus omista oikeuksista, nostaa vitutuskäyrän suoraan sanalliseen muotoon. Kuulijasta riippuen se on vielä muokattavissa, joko epäasialliseen suoraan palautteeseen tai asialliseen suoraan palautteeseen. Kiukku ja raivo ovat vitutukselle astetta fiksumpia sanavalintoja. Kuka jaksaa aina olla fiksu?

Kyllä hyppelee juttu. Herneiden ja aluevesien kautta kaarretaan takaisin hetkeen, jolloin Sise 10v polkaisi pikatien reunaa 45km pienellä 22 tuumaisella fillarilla todetakseen, että muut on lähdössä Kolmårdeniin.

Mutta isä ei. Isä hälytettiin noutamaan minut ja Mini Combini. Turkoosi Transit saapui. Liekö katsastettu vai ei, kuka niitä muistaa. Välillä kierreltiin syrjäisempiä teitä, ettei pollarit pysäytä. Isäni, kapinallinen. Hyvätahtoinen, aikaansaamaton kapinallinen. Sankarini. Aina.

Täytyy varmasti tässä tarkentaa, että oikeasti kiva juttu se siskon perheen Kolmårdenin reissu. Ne oli sen ansainnut, eikä mitenkään velvoitettuja mua ottamaan mukaan. Sattui vain tollaseen hetkeen. Olin ajatellut yllättää. Ja varmasti sen teinkin, kun pensasaidan takaa hurautin kerrostalon pihaan  hymy huulilla.

Tarinan piti kulkea jouhevasti tähän hetkeen, mutta äh. Huomaan, että merkityksellisiä matkoja on paljon! Pakkohan on mainita juhannusreissut. Silloin Transitin tavaratilaan tehtiin mulle ja pikkuPeelle upeat petit patjoista ja peitoista. Haettiin kaupasta karkkia. Muistan, etten ikinä osannut päättää, mitä karkkia ostaisin! Se kesti ja kesti. No kun jaffakori oli muiden tarpeiden lisäksi pakattu mukaan, lähdettiin reissuun. Minä, pikkuPee, isä ja pikkuPeen vanhemmat. Suuntana joku Parkanon leirintäalue. Ja tuli sinne noita muitakin. Eli Sisko ja sisko omien systeemiensä kera. Monen monta kertaa tämä rutiini tehtiin. Ja voi kun kivointa taisi olla se Transitin takapeti.

Isän kanssa reissailin junalla Tampereelle ja Helsinkiin. Niissä suoritettiin aina ne perussetit, mitä niihin paikkoihin kuuluu. Mä tietty ajattelen, että isällä oli tosi kivaa mun kanssa. Olin kuitenkin vilpittömän kiinnostunut automuseoista ja ties mistä, missä myös poikettiin. Mulla oli jotenkin ajatus monella tavalla seurata hänen jalanjälkiään. No, jollain tapaa siinä onnistuinkin. Aika valuu mullakin ihan sormien välistä ja asiat on kesken. Niin ja kirjoituspöytä. Tervetuloa katsomaan mun työpöytää. Olen ihan varma, että isä myhäilee jossain pilven reunalla tyttärensä näennäiselle kaaottisuudelle. Hän, kuten minäkin tiedetään, että kyse on hallitusta kaaoksesta. Siis näpit irti!

Teinivuosiin liittyi teinireissut.

Niistä kai hillityin oli kaverin perheen kanssa Osloon lähtö. Olin tottunut saamaan haluamani. Olin ilmoittautunut matkalle, ennenkuin muistin kertoa isälle. Hiukan isällä jalka vaihteli paikkaa, kun kerroin asiasta. Muistan, että seisottiin siinä mun hiirihautausmaan päällä. "Mistäs tähän matkaan löytyisi rahaa?" kysyy isä. No en oikein voinut vastata, kun en todellakaan tiennyt. Enkä tiedä vieläkään. Oslossa olin ja kivaa oli. Kai sen joku maksoi. Toivon niin. Ja hei. Anteeksi.

Rippileiriin liittyi vähän samat kuviot. Olinhan ilmoittautunut vaellusriparille lappiin, Norjaan ja Ruotsiin. Mitä mahtoi maksaa... Ja kaikki mikä maksoi, oli todennäköisesti pois jostain laskuista. Ja hei. Anteeksi.

Tämän jotenkin kruunasi se, että kun ennen kirkon alkamista puettiin niitä valkoisia juttuja päälle. Pappi sanoi, etten kuulu kirkkoon, enkä voi päästä ripiltä. Juujuu. Eipä ole aiemmin tullut puheeksi. No, siten sovittiin, että sillai "feikki pääsen ripiltä". No näin mentiin sillä lupauksella että heti maanantaina liityn kirkkoon. Olikohan se maanantai, kun 17v liityin kummiuden vuoksi..

Liftaamalla paineltiin festareilta toisille. Satoja ja satoja kilometrejä. Korkkiska ja minä. Välillä oli mukana kani nimeltä Rusina. Niin, ja Rusinan emäntä. Voisi luulla, että koska mukana on jopa kani, niin varustelu on korkealla tasolla. Voisi luulla. Totuus oli toinen. Ei rahaa. Ei telttaa. Ei vaihtovaatteita. Ei ruokaa. Useimmiten ei lippuakaan. Siihen oli muut keinot. Siihen sisälle pääsyyn. Kerran niissä muissa keinoissa Korkkiska joutui koiran puremaksi. Useita kertoja kai häädettiin pois. Mikä siinä on, ettei aidoilla saa kiipeillä?

Sorbusta, Porvoon lankkua ja Biozellin tukkalakkaa kyllä oli.

Osoittaa hillitöntä kykyä priorisoida asioita jo silloin.

Ja hei Saapas-teltat. Niiden varaan saattoi laskea reissunsa.

Sitten oli laivareissuja. Huhhuh.

Niin, ja oli vierailuita milloin missäkin kaupungissa. Punkkarien kesken. Samaa rotua. Tai lajia. Ei itsekään kykene näitä reissuja muistelemaan. Tiedäthän, tulee kiire ajatella jotain muuta asiaa saadakseen edellisen ajatuksen pois.

Ensimmäinen ihan oikea lentomatkani suuntautui Roomaan. Sepäs olikin oikea palkintomatka. Silloin sain vielä palkkani viinan kanssa läträämisestä. Oli aika kuumat kuukaudet takana ja totisesti tehtiin hommia! Oltiin ansaittu se palkinto. Lentokoneeseen lastataan yhden ravintolan henkilökunta ja lennätetään liki viikoksi ilmaisen juoman ja ruuan pariin Roomaan. No ei kai siitä nyt seuraa, kuin hämminkiä, häätöä ja hätistelyä. Nyt tuli mieleen tarina jota Saaressaasuvamika heitti jollekin ulkomaalaisille. Oli muistaakseni Juhapoken henkivartija tarinassaan. Kertoili jääkarhuista, joita ehkä liki paljain käsin tappoi suojellakseen Juhapokea. Ja oooh, kun nämä kuunteli haltoituneena. Vietiin vähän suomikuvaa mailmalle. Sori. Ja suomiääntä. Ja suomijuhlintaa. Ja suomitiesmitä. 

Kai se Rooma sitten oli kiva paikka. Jos tykkäsi. Mulle se oli ihan yhdentekevä, vaikka olihan reissussa kivaa. Mutta en ajatellut enää matkustelevani.

No okei. Viroon suostuin. Suostuin niin paljon, että aloin opiskelemaan viron kieltä, Koska en ole ikinä mitään kieltä oppinut, oli tämä todella harppaus! No sitä kesti muutaman kuukauden ja olin oppinut tarvittavan. Osasin kysyä "elätkö vielä?"ja kiittää. Mun mielestä noille sanaparsille voi ihan hyvin olla käyttöä tietynlaisissa tilanteissa Virossa matkatessaan. Jos siis on ihan tulkin tarvetta, niin ihan kelpo hintaan lähden kyllä mukaan.

Ote lipesi. Aloin löytämään itseäni myös ties mistä. Kanariaa ristiin rastiin, Barcelonaa, Saksaa, Romaniaa, Bulgariaa, Turkkia ja näitä kaikkia perushilipatihippaa maita. Ne reissut kulki jotenkin mutkattomasti. Ei hämminkiä.

Mitä tapahtuu taas, kun mun piti yksin lähteä Venäjälle? Ensinnäkin tarkka on tarkka. Jätin pankkikortit yms. kotiin. Toisaalta varmaan ihan kiva juttu, mutta en ollut vielä nostanut rahaa matkaa varten. Sen tajusin vasta bussissa. Onneksi sain lainarahaa muilta bussissa olevilta. Kiitos.

Siinä hemmetin passijonossa vilkaisen passiini, jossa on ihan väärä kuva! No ei siinä mikään auta. Ei mulla passittiomana ole asiaa Venäjälle. Jään Kotkaan. Kuka sinne Venäjälle nyt niin hinkuiskaan. Väärällä passilla ja lainarahalla.

Nice.

Tullimiehet vei mut hotelliin. Kivaa palvelua sekin. Tilanne oli se, että kotiin en päässyt, joten piti kuitenkin jotenkin tutustua ympäristöön. Nyt natsas. Kotkan ja Haminan ravintolafestarit. Siellä huristelin jollakin bussilla anniskelupaikasta toiseen. Kauhean kiva tapa tutustua Haminaankin. Oliskohan muuten tullut koskaan käytyä?

Jotta käsitys minusta pysyy kuitenkin neitseellisenä, mainitsen että seuraavana päivänä kävin Kotkan kriisiasemalla sanomassa käsipäivää ja terveisiä Porista. Kollegiaalinen kädenpuristus. Ei mulla siis mitään kriisiä tullut. Pieni edustuskeikka vaan siihen väliin.

Oli toinenkin kerta kun mun pit lähteä Venäjälle. Työporukka. Nuorempi tyttö sanoi saunan lauteilla, että miksi lähden niin moneksi päiväksi? Mitä sanoo äiti! "Ei äitin tartte lähteä, äiti jää kotiin". Ja niin äiti jäi iloisena ratkaisustaan. Oikeasti. Mä olen ollut niitä äitejä, joilla 5 minuutin ero lapsesta on sattunut ihan fyysisesti. Nykyään kipuaistimus on kadonnut. Kuulunee asiaan.

Tämä kotiin jääminen ei mennyt ihan kivutta. Siihen kuului tytön esiintyminen jumpan juhlassa Promenadissa. Sellanen pikkujuttu vaan, että äiti oli viemässä hänä sinne sunnuntaina kun esitys oli ollut lauantaina. Äitiyteni musta-aukko. Pimeä hetki. Lelukauppaan vähän äkkiä! Mitä ikinä tyttöni haluatkaan, sen saat. Miksi en nyt muista, mitä se valitsi?

Mun mieleeni vilistää kovasti matkoja. Niitä on itseasiassa paljon. Nyt en ihan löydä jutun struktuuria. Löytääkö kukaan muukaan? Voi että, kun joku joskus kommentoisi. Liki pari tuhatta lukukertaa, eikä yhtään kommenttia. Ja hei, se ei killaa mun katsomisia, kun katson onko joku katsonut. Nämä nykyajan tekniikat nääs. Nämä tietää tällaisetkin.

Loppuun kerron kuitenkin sen, mistä ajatus lähti. Olisin halunnut kertoa miten toimii SiSe. Se kävelee työhuoneeseen. Sillä on 10 minuuttia aikaa. Se plaraa työvapaata vyöhykettä, eli oman puhelimen sähköpostia. Se näkee mainoksen Itävallasta. Se varaa kauhean matkakokonaisuuden. Isolle väelle. Se ei ole ikinä edes puhunut kenenkään kanssa Itävaltaan lähdöstä. Se valmistautuu seuraavaan työtehtävään. Se lähtee seuraavaan työtehtävään. Kun se istuu alas puhumaan, sen sydän lyö tunk-tunk-tunk. Sen kädet hikoilee. Se miettii mitä hemmettiä just äsken tapahtui. 11 minuuttia sitten se ei ollut edes miettinyt Itävaltaan lähtöä. Sitten se menee töistä kotiin. Ei ne sen lapset usko ollenkaan että matka on tulossa. Ei usko SiSekään. Lapset nauraa, kun SiSe selittää vuoristokylästä. Pieni perhehotelli, joo ei uima-allasta. Alppeja, patikointia.

Se oli sellanen SiSen kymmenminuuttinen. Se niinkun syttyi itseltäänkin salaa. Mutta nyt sitten Meindlit kassiin ja menoksi! Tai kesällä siis. Malta SiSe, malta!

4 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Tämä kommentointi on tehty hieman hankalaksi. Minulla on ollut jo pitkään googletili, joka mahdollistaa kommentoinnin, mutta tässä se piti jotenkin todentaa ja/tai luoda uudestaan. Mutta... ihanaa, hassunhauskaa kerrontaa, mä niin pääsin mukaan sun seikkailuihisi :)

SiSe kirjoitti...

Lohdullista, että juuri tähän pääsit mukaan. Ei ollut alkua, ei loppua..😉

Unknown kirjoitti...

Ihan huippua! Oppii Sisestä uusia asioita ihan..

SiSe kirjoitti...

Totta vai tarua, kukapa tietää ;)