Oma pysähdykseni tuli toukokuussa 2012. Ei varoituksia, ei mitään.
Siinä me istuimme. Minä, Sisko ja syöpä.
En nähnyt syöpää ilkkuvana, en mahtipontisena. Enemmänkin pahoitellen tuloaan se asettui ensin pieneen koloon. Ikäänkuin tunnustellen, katsellen. Kaiken tämän se teki Siskoltani salaa, lupaa kysymättä.
Jos kaikki menisi hyvin, se näivettyisi, luovuttaisi paikkansa. Huonommassa vaihtoehdossa se alkaisi asettumaan taloksi. Laajentaisi asuinsijaansa. Tekisi polkujaan. Kylväisi siemeniään, lisääntyisi. Muuttuisi nöyrästä uudesta asukkaasta ilkeämieliseksi ja ahneeksi. Sillä nousisi ns. kusi päähän ja ajattelisi omistavansa kaiken ympärillään. Sietämätön pöyhkeilijä.
Jollain tavalla vierastimme tätä kutsumatonta vierasta. Ei juotu kaffetta, ei ollut herkkuja pöydässä. Oli sanaton yhteys siskojen välillä ja sanallinen mietintä, mitä tämä tarkoittaa.
Se tarkoitti enemmän kuin mikään muu ikinä. Monille. Nyt voin kertoa vain siitä, mitä se tarkoitti mulle. Se tarkoitti, ettei mikään ole ollut tuosta hetkestä eteenpäin enää ennallaan. Ei koko tässä maailmassa.
Siitä hetkestä alkoi vääjäämätön matka kohti saattohoitoa.
Yli kaksi vuotta olimme tiiviisti yhtä, me siskokset. Niin ja se hemmetin syöpä.
Se oli ovela. Antoi ymmärtää. Nujertui, mutta jäi kuitenkin pelottelemaan yhteen veriarvoon, ei päästänyt unohtamaan. Selkeästi seuraili hiljaa sivusta hetken. Päästi takaisin töihin, herätti tulevaisuuden. Sitten se prkl iski taas. Sille ei riittänyt enää kolo. Se lähti vaeltamaan, teki niitä polkujaan. Oli siellä, täällä. Ahneena kiilto katseessaan etsi paikkoja joihin tarrata.
Mutta oli jotain mihin se ei pystynyt. Se ei ikinä saanut rikottua Siskoni iloa, kiitollisuutta ja positiivisten asioiden näkemistä. Se ei kyennyt rikkomaan Siskoni antamia apuja, ymmärrystä ja näkökulmia muiden tilanteisiin. Tämä vyöryi monenlaisina apuina takaisin. Syöpä joutui nöyrtymään myös sen rakkauden ja välittämisen edessä, jota Sisko antoi ja sai.
Ja se ei ikinä päässyt meidän juttuihin. Ne oli ihan just niin väsyneitä kuin aina ennenkin. Me kihitettiin, me naurettiin. Vedet silmissä ja posket kipeinä me naurettiin. Niin me oli tehty aina. Ja ihan yhtä vähän kukaan muu ymmärsi meidän juttuja.
Tulee mieleen yksi sairaalareissu. Sisko oli huonossa voinnissa siellä. Kaikki vierailijat tulivat huokailevina pois Siskon luota. Mä menin ja me naurettiin ihan hillittömästi tunti Siskon kanssa. Huonekaverikin vähän häiriintyi jo meistä.
Anteeksi, sulla oli huono tilanne.
Meillä Siskon kanssa oli kaikesta huolimatta hyvä tilanne, meillä oli meidät.
Nauramisen taika lienee siinä, että me uskallettiin nauraa kaikelle. Ihan kaikelle. Siinä joutui kohtaamaan monien ihmisten huumorin rajallisuuden. Että niinkun vakaville asioille ei olisi saanut nauraa. Miksi ei? Ne on olemassa yhtä paljon, yhtä raadollisina nauraa niille tai ei. Tai ei me niille asioille oikeastaan naurettu - mutta juttu lähti aina lapasesta.
Tehtiin hyviä reissuja, elettiin täysillä. Tehtiin isoja ratkaisuja, hoidettiin lukematon määrä asioita. Ja SiSe välillä tahtomattaan oli suurpiirteinen, sähläsi mutta yritti koko ajan parhaansa. Ja Siskolle se riitti, tietenkin. Niinhän se aina oli ollut.
Mutta kyllä me itkettiinkin. Joka uusi taudin taso itkettiin.
Me itkettiin kun oltiin vimeisellä yhteisellä kaupunkireissulla. Sisko toivoi, että kerran vielä menisimme shoppailemaan. Ja me mentiin. Minä, Sisko, pyörätuoli, happisysteemit ja kaikki tarvevälineet. Sisko oli miettinyt kaikki kenelle haluaisi ostaa lahjoja. Ja niin me ostettiin. Mun pojalla on edelleen kalsareita tältä reissulta. Muistaa aina, miten ne oli piilotettu pitkin Siskon kotia ja Sisko antoi vinkkejä hakemiseen tuolistaan.
Me tehtiin monia asioita viimeistä kertaa. Ja me tiedettiin se. Kaikki oli niin arvokasta. Viidessä kuukaudessa ehti tekemään. Sen verran kesti saattohoito. Siskon kotona.
Siellä oli illasta aamuun ja aamusta iltaan minä, Sisko, syöpä ja happilaitteen tasainen surina. Ja vielä jotain hyvin rakasta, joka teki kaikesta niin pohjattoman surullista.
En ole tämän jälkeen kuullut happilaitteen ääntä. En ole varma kestäisinkö sitä vieläkään kuulla. Muistini tuottaa sen heti päässäni. Siihen ääneen tiivistyy viimeiset viisi kuukautta.
Mutta kuulen myös Siskon ääneen. Se sanoo mulle,: "Usko vaan, että tämä kääntyy sun vahvuudeksi vielä".
Niinpä. kyllä Sisko tiesi. Olenkin sanonut että tämä koko asia opetti enemmän kuin mikään muu, mutta en olisi halunnut näitä oppeja ikinä joutua oppimaan.
Viimeinen viikonloppu. Me istuttiin ja katseltiin Vain elämää. Siellä tuli Lautturi ja Armo. Siinä me oltiin ja se kaikki oli niin totta. Sisko halusi katsekontaktin koko ajan. Se mietti pitkään sanomisiaan, se oli väsynyt. Jaettiin vielä suurimmat salaisuutemme. Me tiedettiin, ettei tämän viikonlopun jälkeen ole niihin enää ketään kuulijaa. Ei Siskon veroista.
Sunnuntai-iltana pidettiin kädestä kiinni. Se oli se hetki, jolloin kosketus sai aivan uuden merkityksen. Miten jo väsynyt, hauras käsi pitää kuitenkin niin lujaa kiinni. Ei halua irrottaa. Kyllä me tunnettiin, että on tullut aika.
Se oli viimeinen hetkeni kokonaisena. Sittemmin olen paloista kerännyt vähän korvaavaa täytettä.
Kiitos kotiini, että mulla oli mahdollisuus antaa tämä ajanjakso Siskolle.
Selvisin ja selviän vieläkin.
Siskon kuolemasta oli kulunut pari päivää, kun selailin vailla mitään ajatusta kultasepänliikkeen mainoslehtistä. Sitten näin tämän korun. Tuijotin hetken, takki päälle ja suorinta tietä ko. liikkeeseen. ostamaan korua.
 |
| Satakieli by Lumoava |
Korussa näin heti häkin, joka on syöpä. Linnut ovat päässeet häkistä pois, kuten minä ja Sisko. Molemmat omiin suuntiinsa. Yhteys on kuitenkin lujasti olemassa, side joka ei katkea.
Voimabiisinä toimi Apulannan "Koneeseen kadonnut". Alussa varmasti kymmeniä ja kymmeniä kilometrejä tuli pyöräiltyä ja käveltyä niin että biisi alkoi alusta heti loputtuaan. Ja se tuli lujaa. Ja tulee vieläkin. Välillä tarvitsen sitä - syystä tai toisesta.
