Rakas kantapää

Yksi asia mitä en elämässäni tarvitse, on käyttöohjeet.

No asian voi ymmärtää eri tavoin. Ehkä välillä olisi käyttöä "Elämän käyttöohjeelle". Mitä se voisi tarkoittaa?

Miten käytät elämääsi tehokkaasti? Miten elät elämääsi säästellen? Miten nautit elämästä? Mitä elämä on?

Itseasiassa, onhan näitä elämän käyttöohjeita tosi paljon olemassa. Niistä lienee kyse erilaisissa oppaissa ja ideologioissa. Hidasta, kiihdytä, rentoudu ja viihdytä. Pidättäydy, tunnusta, syö ja rakasta.

Kuten aiemmassa postauksessa olenkin kirjoittanut, en ole sillä tavalla pitkäaikaisesti ja syvällisesti hurahtanut mihinkään. Ehkä se johtuu tästä, etten ole tuntenut mitään intohimoa mihinkään käyttöohjeisiin. En ikinä. En milloinkaan.

Siinä alkaa naama nykimään ja sisäinen raivo nousemaan, jos joku vaan aktiivisesti tyrkyttää käyttöohjetta käteeni. Se on joillekin niin pyhä asia. Lukea ensin käyttöohje läpi. Sitten pyöritellä käyttöohjeiden kohdetta. Sitten varovasti kohta kohdalta lähestyä lopullista asian valmiiksi saattamista.

Kaiken voi hoitaa kuitenkin hyvin näppärästi tehden, purkaen, tehden, kiroten, korjaten, hukaten, heittäen seinään, huutaen, tehden, purkaen ja lopulta osaten ja taitaen. Simppeliä.

Ja jos tässä välillä jo kyllästyy koko juttuun, voi sen aina laittaa odottamaan muuta hetkeä. Tai vuotta. Tai ihmistä. Tai elämää. Hyvin simppeliä tämäkin.

Opiskeluaikana en kestänyt ihmisenkään käyttöohjetta opetella perinteisin menetelmin. Esim. ruuansulatuksen ja verenkierron opettelin "Pienen pieni veturi"-laulun säveleen sovittamillani aihealueeseen kuuluvilla sanoilla. Muistelisin arvosanan olevan tutkintotodistuksessakin paras mahdollinen, eli en ihan huono metodien keksijä olekaan.

Tästä tuli mieleen synnytykseen valmistautuminen. Sain osakseni jonkinlaista paheksuntaa, kun en kokenut aiheelliseksi olla innostunut tarjoutusta mahdollisuudesta tutustua etukäteen synnäriin. Ikään kuin synnytyksen käyttöohjetta läpikäymään.

Jollain tavalla olin varma, ettei sillä asialla ole merkitystä siihen, syntyykö vauva vai ei. Ja syntyihän se! Kokonaiset 2 vuorokautta se teki syntymäänsä. Jaa, olisinko omin avuin löytänyt ilokaasun aiemmassa vaiheessa, jos olisin läpikäynyt synnytyksen käyttöohjeet. Hhmm... Voi hitsi, Ei kai tässä vaan ole kyse elämän menetetyistä mahdollisuuksista?

Mitä enemmän asiaa nyt mietin, sitä enemmän löydän samoja merkityksiä elämän, tai minkä tahansa käyttööhjeissa.

Käyttöohjeet jäävät suurten teosten varjoon, vaikka keskittymistä vaaditaan ehkä huimasti enemmän. Usein käyttöohjeeseen liittyy samanaikainen toiminta. Mikään historian suurteos ei vaadi samaan aikaan lukemansa tekstin toiminnaksi muuttamista.

Käyttöohje vaatii.

Kirjahylly edustavimmillaan voisi olla siis kokoelma käyttöohjeita. Samalla se viestisi näkijälle, että nämä kaikki opukset olen sisäistänyt. Arvokkuutta voi vielä lisätä satsaamalla Ikean huonekaluihin ja kaikkiin mahdollisiin härpäkkeisiin. Senhän jokainen tietää, ettei Ikean käyttöohjeita selätetä ihan joka jannun äo:llä.

Eikä ehkä joka jannun kantapäällä. Mun kantapää on lujaa tekoa. Se on keski-ikäisen naisen iän verran suodattanut elimistööni asioita naisen logiikalla.

On kyse sitten elämästä, tai jostain ihan muusta. Tästä blogista. Ymmärrän monen siirron jälkeen enemmän ja enemmän. Olisihan älytöntä painaa kohdasta "ohje". Sori siitä. Siis sinulle, joka satut tätä lukemaan.

Ai niin, en muuten omista kirjahyllyä. En suurteoksille, enkä käyttöohjeille.

Miestenlehdet ja mun lehdet

Olen pitänyt Voi Hyvin-lehteä vähän hurahtaneiden lehtenä. Itseäni pidän vaikeasti hurahtavana. Tai korjaan, että pidän itseäni vaikeasti pitkäaikaisesti, syvällisesti hurahtavana. Niin vai pelkästään vaikeasti hurahtaneena?

Pikkuhurahduksia voi olla päivän mittaankin useita. Säntäilen työhuoneesta pois intona kertomaan ideoitani. Mm. lyhyt muistini onneksi suojaa, etten sano kaikkea ääneen. Usein asia on unohtunut, kun pääsen 10 m matkan paikkaan, missä on kuulijakuntaa.

Työhuoneeni ovelta taitaa olla jo ura suoraan ystäväni Ntinäpsän työpisteelle. Siinä on pikkuinen laatikosto, jolle on kovin kiva istahtaa.

Lattiauran lisäksi laatikoston päällä lienee mun hanurin mallinen kuoppa. Ehkä sen vuoksi istun siihen vähän peruutustekniikalla. Kuka kestäisi nähdä koivupuussa oman hanurin jättämän kuopan? Kun nyt ajattelen tarkemmin, ehkä Ntinäpsäkin peittää kuoppanäkyvyyttä paperipinoilla ja ties millä.

Joskus on mieleeni häivähtänyt, että ne olisivat vinkkinä, ettei nyt kaipaa mua siihen istumaan. Hah, on ehkä vaan kateellinen! Hän joutuu itse istumaan pehmeällä työtuolillaan ja sikäli hänen hanurista ei tässä merkityksessä jää puhuttavaa jälkipolville.

Korostan, että ei tässä merkityksessä - muuten varmasti.

Koska ajatukseni, ideani ja mielenkiintoni vaihtuu muistikapasiteettiani nopeammin, on syvällinen hurahdus jäänyt kokematta. Melkein.

Siksi, että omaan näennäisen rauhallisen ja hillityn tilan oton keskusteluissa, on muilta jäänyt mun sinkoileva pään sisältö kuulematta. Melkein.

Tunnen ihmisiä, joiden asia on aina tärkein ja siksi se pitää kertoa kovalla äänellä ja koko ajan. Jos siihen ominaisuuteen yhdistäisi mun ajatusten juoksun samanaikaisesti vähintään kahdeksaa juoksurataa pitkin, luulen että saisin uuden merkityksen sanalle yksinäinen. Tällä hetkellä tunnistan vain välillä sellaisia ”voi ei…” ilmeitä, kun ajatukseni tekevät ratarikkoja.

Tässäkin mietelmässäni lähdin radalta numero 1.

Nyt taidan olla radalla 7.

Palaan radalle 1.

Nykyään kauppakorissani on pystyyn asetettuna aina uusi Voi Hyvin-lehti. Asettelu on tärkeää.

Yhdistelmänä keski-ikäinen nainen ja Voi Hyvin-lehti nostaisi säälipisteet kassajonossa tappiin. Pidän sen piilossa. Entä Jallu tai Kalle miehellä kauppakorissa.? Myydäänkö niitä miestenlehtiä vielä? Oliko joskus lehteä nimeltä Erotica?

Katos, olenkin aika hyvä näissä! Ehkei kolmella nimellä ihan Jaajo Linnonmaan käsittelyyn kannattaisi lähteä, mutta pikkujoulujen tietovisassa voisi päästä pisteille. 

Riippuu pisteiden jaon perusteista.

Erotica. Lehti sisälsi uskoakseni erotiikkaa ja oli noin mukavasti nimetty. Naisten puolella on vastineet näille. Anna, Eeva ja vaikka Leivotaan. Tarkemmin kun ajattelee, niin Erotica ja Leivotaan ovat sisällöltään aika liki toisiaan. Arkeen voi tuoda näillä vähän twistiä, mutta ilmankin pärjää.  Se olkoon vain yksi esimerkki. Muihin samankaltaisuuksiin on vain mielikuvitus rajana.

Ratarikko!!!

Taas.

Epäilen, että hän joka kassajonossa katsoo myötätuntoisesti hymyillen mua ja mun uutta lehtirakkauttani, ei ole vielä keski-ikäinen. Hänen ajatuksissaan ehkä surullisella tavalla haen jotain sisältöä elämääni ja uskon kaikkeen hörhöilyyn mitä tarjolla on. Niin minä ainakin ajattelin ennen. Rahastusta rikkailta keski-ikäisiltä. Silloin pidin ajatusta köyhästä keski-ikäisestä liki mahdottomana. Nykyään näen sellaisen aina kun katson peiliin.  Sekin vielä.

Repun pohjalla lojunut Voi Hyvin 2/18

Yksi sivu. Vain yksi sivu riitti siihen, että lehti oli taas ostamisen arvoinen.
Täsmentäisin tekstiä vain siltä osin, että ei tarvitse tietää mitä haluaa. Lentoon voi lähteä siltikin. Oleellista on tunnistaa tarve lähteä lentoon. Pitää luottaa, että oikea suuntaa löytyy ehkä jo nousuvaiheessa tai myöhemmin. Jos putoaa syöksytyylillä alas, viimeistään siinä kohtaa voisin suositella ainakin kaksi kertaa miettimään, valitseeko samaa suuntaa enää uudelleen.

Niin olenko itse aina miettinyt? En. Mutta sitähän ei nyt kukaan kysynyt.

Lopeta nyt se haaveilu ja ala tositoimiin!

Edes pikkuinen pala kerrallaan.

Kontaktisessio

Kauhea kiire koulumaailmassa nykyään!

Tytön ope oli sanonut, että jos kiertoon meneviä kirjoja ei ole päällystetty ylihuomiseksi, niin hän jää niitä tytön kanssa koulun jälkeen päällystämään. 

Hei c'moon, nyt on vasta maaliskuu! Just elokuussahan ne kirjat annettiin.

Kuulemma saattoi olla lokakuun alkua, kun tyttö siirtyi jokapäiväisestä huomauttelusta kerta viikossa tapahtuvaan huomautteluun. Joulun aikaan saattoi asia unohtua kokonaan.

No, olisi reippaana tyttönä hoidellut asian varmasti itse, mutta kun olin luvannut tuoda kaupasta kontaktimuovia. Lienee selvää, että sitä ei ole ilmaantunut.

Lienee sekin selvää, että olisinhan sitä tuonut, jos olisin muistanut. 

Toisaalta mikään ei liene tässä kovin selvää, koska käytännössä en muista koko asiasta oikeastaan mitään. 

Muistan kaksi nuorempaa lastani ja että käyvät koulua. Kyllä, koulukirjojakin olen joskus heillä nähnyt.

Tänään klo 21.00 asia tuli eteeni. Se tarjoiltiin toteamuksella, että ylihuomenna menee vähän kauemmin koulussa. Tarinan myötä yllämainut taustat alkoivat avautumaan mulle.

Pikkuveli lähti tekemään soolosta duon. Hänenkin kirjojaan pitää päällystää. 

Mitä ihmettä olen tehnyt elokuussa?? 

Mutta kuulkaas, tämä äiti ryhdistäytyi. "Minähän päällystän ne nyt :) " oli iloisen reipas ilmaukseni asialle, joka oli mitättömät 9 kk myöhässä.

Sain jatkoa tarinalle, eli kuulin että en koskaan ostanut edes sitä kontaktimuovia, eli ei ole millä päällystää. 

Mutta mitä toteaa äiti?Tattadadaa! Äiti kertoo, että pyykkitelineen alla on monta aikaa pyörinyt kontaktimuovirulla! Ollutkin välillä tiellä ja siksi se on pitänyt potkaista lähemmäksi seinää.  

Miksi säilyttää kontaktimuovirulla kaapissa, kun sitä voi säilyttää pyykkitelineen alla.

Jätän huomiotta ilmeen jonka muksut loivat toisiinsa. Todellakaan huomiotta en voi jättää sitä kirjapinoa, joka eteeni tuotiin. 

Pään sisäiset hikikarpalot valui vuolaina. Mitä hemmettiä, enhän mä jaksa kun yhden päällystää hyvin ja sen jälkeen toi meidän karvoistaan huopaantunut koirakin tekisi parempaa jälkeä. 

Lisäksi arvioin, että manaan koko koululaitoksen ja siihen etäisestikin liittyvät tahot tulevan parin tunnin tuhraamiseni aikana. 

Mutta hei; 20 minuuttia, 8 kirjaa! Sitten rukouksiini vastattiin ja se kelmu loppui. Tällä 20 minuutilla taisin selättää tämän lukuvuoden päällystysrumban. Tarjosin myös muksuille 20 minuuttia ilmeisen hyvää viihdettä. 

Ja kaiken lisäksi en moiti itseäni yhtään, aivan järkyttävää puuhaa!!! En ainakaan myönnä moittivani.






Ylemmän päällystin minä, alemmat meidän koira

Ihmisissä ihmisiksi

I love maalarinteippi!

Mä en ole juhlaihminen. Ai että, kun ärsyynnyn juhlakutsuista. Se johtuu tietenkin siitä, että en halua noudattaa jotain tiettyjä kuvioita ja pukeutua fiinisti. Enkä sitten pukeudukkaan. Juhlapukeutumistani johtaa aina ajatus, että saman vaatteen voin laittaa töihin.

Kun katson nyt alaspäin vaatteitani, näen vähän kaula-aukosta rispaantuneen Marimekon tunikan. Toisen tissin päälläkin on reikä mustan raidan kohdalla. Se on ihan fine, jos on mustat rintsikat alla. Viime viikolla jouduin väärän värivalinnan vuoksi liimaamaan alle mustaksi sutatun maalarinteipin. Virallisissa tilanteissa pitää huolehtia, että neuletakki peittää reiän. Ja ettei neuletakin reiät näy. Niitäkin saattaa olla, useimmiten kainaloissa. Pitää olla kädet sivuja myöden.

Maalariteipin käyttömahdollisuuksista voisin kirjoittaa vaikka kirjan. Olen kuitenkin varma, että ompelukoneteollisuus älähtäisi ja tulisi takuulla iso jupakka. Onko muuten suomalaisia ompelukoneen valmistajia? Ehkä kirjani vaikuttaisi jo kansantalouteenkin. Pitäydyn siis vielä hetken sen kirjoittamisesta.

Nyt olin kuitenkin kutsuttu 80-vuotisjuhliin ja yllätyksekseni se olikin ihan jees. Siis myös mulle.

Heti alkuun pitää mainita, etten ollut juhlissa tällä reikäisellä Marimekolla. Olin oikealla samettimekolla. Kohtuullinen löytö Cittarin aletangosta, 8e. Tietenkin hinta ja aleprosentit herätti mietteet, että mekon pitää olla jotenkin ihan kaamea. Vaikka kuinka sitä pyörittelin, niin kaameus ei vain avautunut mulle, joten nuttu kärryyn ja kassan kautta kotiin.

Kello käy, kello käy

Valmistautuminen tilanteeseen kuin tilanteeseen tapahtuu aina n. viidessä minuutissa. Ja aina vähintään puoli tuntia liian myöhään aloitettuna. Korostan sanaa "aina". Kysehän on siitä, että valmiina odottelu on ajan haaskausta. Tapahtuu se sitten kotona tai juhlapaikalla. 

Niin siis nytkin. Kauhealla rytäkällä ovesta ulos. Renkaat soikeana kukkakaupan kautta juhlapaikalle. 

Auton kello näytti 11.59 ja muutaman mutka vielä matkassa ennen klo 12.00 alkavia juhlia. Olin niin kiitollinen kahdesta minuutista, jonka verran tiesin auton kellon olevan edellä. Pääsääntöisesti päivästä toiseen elämäni on noiden kahden minuutin varassa.

En usko ollenkaan myöhästyneeni. Harjoituksen tulosta.

Loppuliuku

Siihen istahdin pöytääni. Ympärillä oli iloisia ihmisiä, joiden ikähaitari oli sen 80:n molemmin puolin.

Välillä omassa elämässäni havahdun ajatukseen, että elämän suuret hetket ovat ohi. Keski-ikäisenä naisena toisinaan vaan odottelee millainen se oma loppuliuku on.

Näissä juhlissa olinkin nuori. No ei killata omaa jälkikasvuani, jotka muistin kiireessä ottaa mukaan.

Seurailin juhlaväkeä mietteliäänä. Omasta väijyvästä ikäkriisistäni huolimatta matkaa on vielä reilu 30 vuotta siihen, että saavuttaisin juhlakalun iän. Se on saman verran kun on kulunut aikaa täysi-ikäisyyteni saavuttamisesta. Siitä tuntuu olevan tosi pitkä aika.

30 vuotta (ja nythän on oikeasti kyse reilusta 30 vuodesta!) tarkoittaa 10 950 päivää. 10 950 aamua, saman verran iltoja. 10 950 mahdollisuutta miettiä aamulla, miten just tästä päivästä tulisi ihan kiva päivä. 10 950 mahdollisuutta luvata itselleen jotain ja saman verran mahdollisuuksia muuttaa mieltään. Siis jos sen tekee vain kerran päivässä.

Ja tämä kaikki siis vain sitä ennen kun täyttää 80 v! Sen jälkeen voi aloittaa laskemisen alusta. Niin, tai jatkaa 10 951, 10 952...

Eli olkoon kyseessä vaikka pitkä loppuliuku, niin sen voi tehdä joka päivä vähän seikkaillen ;)

Nyt hei ihan oikeesti!

Viekoittelua

Kaksi ystävääni, Hoitsu ja Ntinäpsä ovat alkaneet harrastaa jotain hyvin, hyvin kummallista ja kamalaa. Ja märkää. 

Kiihtyvällä tahdilla olen joutunut kieltäytymään mukaan lähtemisestä. Kieltäytyminen kaikista muiden ideoista käy multa yleensä melko sujuvasti. Välillä liiankin sujuvasti. Mutta jos ei vaan ole sellainen fiilis.  

Useimmiten on niin, että jotenkin mun ideat ovat hirmuisen hyviä. Toisten ideat ei aina yllä samalle tasolle. Noin niinkun mun mittakaavassa.

Niin se nyt on tämänkin idean kanssa. Ei, ei ja ei! En lähde avantoon.

En näe sitä kokemuksena, enkä seikkailuna. Näen sen vääjäämättä kuolemaan johtavana tekona. 

Koko elämä johtaa vääjäämättä kuolemaan, aivan. Sen verran kun pystyn sitä säätelemään, niin säätelen.

Hoitsu on ollut tähän asti maltillisempi pyynnöissään. Tänään olin aistivinani jo todellista vaaraa. Jos en ole todella valppaana, tajuan jonain hetkenä seisovani pikku bikineissäni hillitön huopahuuppa päässäni jonkun jorpakon reunalla.

Ntinäpsä on heitellyt kutsuja ahkerasti. Välillä kevyesti, välillä raskaasti; "Se olisi oikeasti varmaan hyväksi sulle". Enpä ole tarkennellut, että miten niin olisi hyväksi. Koska ei ole.

Koska keskustelu tänään aiheen ympärillä oli kuumaa, lähdin paikan päälle katsomaan, miltä avanto näyttää kaksi tuntia ennen h-hetkeä.

Yyteri resort & camping, Ruutujärvi

Varpaat, tussu, hanuri ja mitä niitä nyt onkaan...

Kuka hullu tonne menisi! Olin niin oikeassa ettei sellaista vaan voi tehdä. Mietin itseäni lähestymässä vettä bikineissäni ja huopahuupassa. Siinä ei ole mitään, mikä olisi realistista. Ei bikinit, eikä veden lähestyminen. No, huopahuuppa voisi olla. Joku sellainen, missä olisi keesi niistä huopasoikeroista. Keesihän on punkkarikieltä ja tarkoittaa irokeesia. Niin ja väri olisi punainen. Tietenkin.

Jos kielitaitoni hämmensi, niin mainitsen ohimennen että olen yllätyksiä täynnä. Yllätyn itsekin itsestäni useita kertoja viikossa.

Mietin, kun tuijotin avantoa toppavaatteissani, että milloinkaan en ole noin kylmää kyytiä saanut.  Enhän ole edes käynyt varpaita kastamassa kylmävesialtaassa. Niin, koska se on niin kylmää.

On siis hyvin todennäköistä, että minun varpaat, tussu, hanuri ja mitä niitä nyt onkaan, menisi ihan shokkiin avannosta. 

Päädyn edelleen suojelemaan niitä kaikelta pahalta, enkä todellakaan mene avantoon.

Mutta tietenkin voimassa on lupaukseni mennä kuvaamaan Hoitsua ja Ntinäpsää heidän avantoreissuillaan. Tulisi sitten oikein dokumenttia. 

Kuulemma uimarisedät jo heiluttelee heille. Että niin tutuiksi on tultu avantopiireissä. En siltikään mene.

Ihan vaan tosiaan varpaiden, tussun, hanurin ja muiden tykötarpeiden takia. Kyllähän mä muuten.

REPPUREISSUT

Ismon imeytys

Olen taas löytänyt uudestaan Ismon.

Alangon Ismon. 

Ei kai se hukassa ollutkaan, mutta ei päälimmäisenäkään. 
Hillittömän tuntemisen kokemuksen aiheutti Ismo mulle viime syksynä.

Se tuli ja lauloi siinä Porin teatterin lavalla.

Kaikki oli hyvää ja rauhallista. Mulla oli kuitenkin tunne että selkä iskettiin kiinni selkänojaan ekasta äänestä, joka lavalta kuului!

Tukka sojotti taaksepäin, suu oli auki ja tuijotin silmät pingispalloina reilun kolmen tunnin setin hengittämättä.

Se niinkun ui siitä mun avoimesta suusta sisään ja imeytyi minuun. 

Ismo Porin teatterissa 22.10.2017

Sen jälkeen kaikki on ollut toisin. Minussa, tai minuun - on imeytynyt Ismo. 

Kuten aina, tämäkin kokemus aiheutti sen että mielestäni jokaisen pitäisi saada kokea Ismon taika. Sikäli typerä ajatus, että taika tietenkin perustuu vain mun ja Ismon väliseen juttuun. 

Yön pimeinä tunteina sain silmiini ennen mitään julkisuutta Ismon keikan Kansallisteatterissa. Sillä samalla hetkellä klik-klik-klik ja lippu oli mun! Sain valita kaikista riveistä etu- ja takarivin välillä.

Valitsin rivin nro 2.

Siinä en olisi tyrkky ja säälittävä, ylipainoinen bändärin fossiili. Olisin ajan hermoilla oleva, seesteinen keski-ikäinen nainen. Se on kuitenkin oikeasti ihan hemmetisti kauempana kuin eka vaihtoehto. Joltain osin. Bändäri en ole ollut, enkä myönnä tyrkkykään olevani. Vain ehkä hippasen säälittävä ja fossiili nyt ainakin.

Ja hei, kukaan ei halua palata sanaan ylipainoinen. 

Vesterisen Tero

Piti niellä kohtuullisen kokoinen pettymys siitä, että samana päivänä, samaan kellon aikaan, samassa kaupungissa musisoi erittäin ihqu (Tero) Vesterinen yhtyeineen.

Hitsi vieköön, jos jonkun hymy tarttuu, se on Teron! 

No, kaikkea ei voi edes keski-ikäinen nainen saada, joten nokka kohti Ismoa.

Vesterinen yhtyeineen Porissa Kehräämöllä 21.10.2017.

Kato Mara Balls!

Mutta kas; Mara Balls Korjaamolla! Tähän tutustuin viime elokuussa Reposfäärissä.

Mara Balls toimisi hyvänä jälkkärinä Ismolle. 

Korjaamo? So what - sekaan vaan!

Reposfääristä mieleen oli jäänyt sopivasti repivä musa, hyvä meno, ketunhäntä ja basisti Aapo. 

Mara Balls Reposfäärissä 12.8.2017

Persfylleistä pussikaljaan

9.3.2018 ja bussiin! 

Tämän ikäiset ei enää mielellään matkusta Onnibusseilla, ne on kovapenkkisiä ja ahtaita. Persfyllit ei pehmennä istumista. On hämmentävää kun omistaa kehossaan asioita, joiden käyttötarkoituksesta ei ole mitään käryä. Persfyllit on yksi niistä. Sijaitseehan siinä lähiseudulla muitakin paikkoja, joiden käyttötarkoitus on välillä unohduksissa.. Ehkä siitä aiheesta tarkemmin joku toinen kerta.

Eli persfylleistä bussiin, Satakunnan Liikenteen bussiin. Ai että, kun oli komiat oltavat. Neljä tuntia ihan yksin, kukaan ei puhu mulle, eikä mun tarvitse puhua kenellekään.  

Se mikä toiselle on suru, on toiselle nautinto! 

Meikäläisen turnauskestävyys on tunnetusti kova, jos puhutaan kauppojen kiertelystä. Siihen ei tarvita ruokaa, juomaa eikä rahaa. 

Jotenkin sain sujuvasti uppoamaan viisi tuntia kierrokseen, jonka urheiluhenkisesti vedin läpi kaksi kertaa: Kamppi, Forum, Stockmann, Lush, Sokos. Kamppi, Forum, Stockmann, Lush, Sokos. En ostanut mitään, en mitään.  Urheilusuorituksesta poiketen ei ollut juomataukoja, ei hurraa huutoja. Oli vaan hillittömän painava reppu. Ja nälkä. Ja jano. 

Mutta kato Helsingissä ei tuhlata aikaa asioihin, mitä voi tehdä Porissakin. 

Reissurepun pohjalla, alimmaisena oli iltavaatteet. Iltavaatteet tarkoittaa tässä kohtaa kahta eri vaihtoehtoa. Ei kai kotona voinut vielä tietää, mikä fiilis on pukeutumisen hetkellä. 

Pukeutumisen hetkellä? Missä? Jotenkaan ei kiehtonut ajatus riisua itseään yleisen vessan märälle lattialle. Mutta koska olen nainen, osaan ratkaista tilanteet - sovituskoppiin mars! 

Kiitos Vila, sinun kopissasi vietin pitkät hetket riisuen ja pukien, riisuen ja pukien. Toisaalta toisessa vaatteessa mahamakkaroiden lisäksi tuli esiin monia muitakin makkaravalmisteita. Toisaalta toisessa oli parempi olla. Toisaalta toinen taas toisaalta katsoen näytti vanhan ihmisen vaatteelta. Lopputuloksena päädyin farkkuihin, joilla olin koko päivän ollut ja paita; niin se oli se paita millä olin koko päivän ollut. Näin toimii nainen, joka ei osaa päättää mitään ennenkuin lopulta tekee päätöksen.

Olisi tuntunut jo liki rikokselta myös meikata samaisessa Vilan kopissa. 

Siis eurolla assan vessaan. Se oli märkä ja tunnelmaltaan sopivan räkäinen. Olin onnistunut valumaan vapauden tunteeseen. Minä, reppu ja pari keikkaa. Tässä vaiheessa olisi miljöö jo vaatinut pussikaljaa. Ja ehkä pikkupöhnääkin. 

Sellaiseen en kuitenkaan heittäydy ennen Ismoa.

Tyypilliseen tapaani melkein myöhästyin. Ei edes viisi tuntia riittänyt siihen, että olisin turvallisen ajoissa paikalla.

No ei tietenkään. 

Sieluni veli

Istuin. Valot sammui.

"Kun aamu hämärä
Sä avaat ovesi
Niin hengitä
Hengitä

Kun astut tyhjyyteen
Sen hurjaan kaaokseen
Niin hengitä
Hengitä

Niin kaikki muutkin tekevät
Niin heikot kuin myös väkevät
Joku hiljaa toinen huohottaa
Joka henkäys sua odottaa
Sua rakastan, sen ymmärrän
Kun hengitän

Kun karkaat ikävään
Tai kohtaat varjosi
Niin hengitä
Hengitä

Mä olen lähellä
Odotan kivellä
Ja hengitän
Hengitän

Niin suloinen on elämä
Katkeran mielen peittämä
Kuoleman kellot herättää
Meidät taas uuteen elämään
Sua rakastan, sen ymmärrän
Kun hengitän

Hengitän
Hengitän

Hengitä
Hengitä
Hengitä"

Ei mitään epäselvää. 

Liikutuksen vyöry iski alahuuleen voimalla. Ensimmäinen biisi. Rakkain biisi. Ensi sekunneilla salista poistui kaikki muut ihmiset. Oli vain minä, Ismo ja ääni.

Niin ja se hitsin alahuuli. 

Koko reilun kolme tuntia yritin tutkia tuota miestä. Ismoa. Mikä siinä on? Onko se pantava? No ei se niinkun sillä tavalla ole.  Onko se hyvän näköinen? No ei se niinkun sillä tavalla ole. Onko se pelimies? No ei se niinkun sillä tavalla ole. Tarkennuksena, löytyy hänestä nekin puolet, mutta ei niinkun sillä tavalla. 

Siitä sitten lähti mielikuvani liikkeelle... Vaikka kaikki ehkä onkin loppuun asti suunniteltua, niin silti mulle kaikki iski aitona. Mielikuvissani biisit tulee Ismon rintalastaan kiinnitetystä isosta ruuvista, jostain jota voi kiristää. Illan edetessä biisi biisiltä se kiristyy ja kiristyy. Rintalasta painuu joka kierroksella lähemmäs selkärankaa. Viimeisen biisin lopussa sitä ei saa enempää väännettyä.

Kaikkensa antanut.

Mietin muita; Juha Tapiolla laulun sanat tulee leikkisästi poukkoillen pitkin kylkiä alhaalta ylös, koko matkalta. Lauri Tähkä sylkee niitä voimalla just siitä kohtaa. Housunsa etumuksesta. Kukas vielä... Jostain syystä tähän sekaantuu Nikke Ankara. Sillä ne valuu hitaasti, hyvin hitaasti ylhäältä alaspäin. Hitauden voimasta kehossa kaikesta on tullut alaspäin valuvaa. Vielä yksi; Cheek. Sillä biisit kimpoilee päästä ulos ja takaisin sisään. Melkein voi nähdä sähköisen myrskyn pään ympärillä.

Mutta kaikki oli miehiä. En vaan tiedä miksi? Ehkä siksi, että Ismokin on Mies.

Olen nainen, keski-ikäinen, syttyvä ja kaiken lisäksi jollain tavalla onnistunut sotkeutumaan psykiatriaan. Lopputuloksena päätelmiä ja mielikuvia, joihin pystyy vain edellä olevat ominaisuudet omaava. Tai sitten vain minä.

Reiluun kolmeen tuntiin mahtuu ne tärkeimmät. Hengityksen kautta käydään hautausmaalla, synnytään nuorena tai ehkä seitsemän päiväisinä. Kuljetaan kriisistä kriisiin ja vietetään taiteilijaelämää vaikka vittu, kuinka vituttais. Risteyksessä voidaan vain hämmästellä että kuka puhuu.

Olin kylläinen. Nälkäisenäkin olin kylläinen. 

Kaikkeni ottanut.

Punkkua pullosta

Mutta hei, ei voi jäädä tuleen makaamaan. Keski-ikäinen nainen säilöö edellisen kokemuksen niin, että voi siihen oikean hetken tullen palata. Keski-ikäinen nainen on hyvä säilömään.

Matka kohti Korjaamoa. Mara Balls. Jotenkin mielessä vieläkin häivähtää, että olenko nyt ihan kohderyhmää? Lippu on hankittuna, joten sikäli voin ajatella ainakin olevani oikeutettu osallistumiseen.

Bussilla Kisahallille ja ulos. 

Pikku kävely ja Korjaamon ovelle. Ahaa, olenkin väärällä ovella.

Kuuluu mennä vintin puolelle. Sinne siis. 

Löydän kapean puuportaikon, jonne asetun joukon jatkoksi. Silmäys ympärille riittää - voisin olla näiden jokaisen kanssajonottajani äiti. Näiden jokaisen pojan äiti. 

Tyttösiä ei siinä ollut.

Koin hyvin tärkeäksi pitää esillä kännykässä olevaa lippua. Se ikään kuin kertoi muille, että olen harkitusti saapunut paikalle. Todennäköisempää on siitäkin huolimatta, että mun ajateltiin ehkä olevan bändiläisen sukulaistäti tms.

Onneksi, todellakin onneksi olen matkassa reissureppuni kanssa. Käsilaukun olisin ehkä tunkenut hihaan tai ties minne. Se olisi jo ollut yliampuva varustus tähän hetkeen. Olin myös hiljaa tyytyväinen, että laitoin repun Tehy-logon päälle pinkin possutarran kotoa lähtiessäni. Se toi sellaista "vitsit mä oon villi" -fiilistä. Joku saattoi ehkä ajatella sen edustavan jotain kannanottoa. Ainakin toivon niin. Voiko possutarra edustaa vaikka vegaaniutta? Uskon että sillä aatteella olisin paljon lähempänä paikan genreä. Ehkä olen väärässä, mutta olisihan joku vihreä lehdykän kuvakin ollut omiaan repun logona. Niin tai näin, Tehyä en olisi halunnut siellä(kään) mainostaa.

Sisälle pääsy kertasi kokemukseni ainakin sadalla. Pieni tila täynnä lisää poikia, joiden äiti olisin voinut olla.

Täti ottaa ja sukkuloi itsensä lavan eteen. Tämä on mun hillitön taito. Hukkaan ei ole mennyt vanha ravintolatyön kokemus. Osaan sukkuloida. Myös ilman prikkaa.

Ehkä ylikorostan taitoani, ehkä tädille tehtiin vaan tilaa.

Mutta sitten se musa alkoi. En ollut enää täti. Olin yksi yleisöstä, joka syttyi musasta. Edessäni seisoi Aapo, the basisti. Reposfäärissä hän jo nappasi sympatiani. Ja samalla ihmetyksen. Ai että kun kun on komiaa, kun joku on vaan niin in, tai sitten ehkä ihan out.

Lavalta lähti punkkupullo kiertämään. Mitä tekee täti, joka ei ikinä juo punkkua? Se ottaa tietenkin hyvän huikan. Tietenkin. Koska juuri sillä hetkellä se ei ole täti, se ei kieltäydy mistään, se elää hetkessä. Se toteaa niellessään että hemmetin pahaa. Kääntyy ja ojentaa pullon seuraavalle, joka toteaa että "kiitos ei". Whaaat!!?? Että voi olla idiootti!

Me kaikki juodaan täällä tätä punkkua. Me ollaan me. Meillä on hyvä fiilis.

Onneksi jo seuraava osaa korjata tilanteen. Huh, kaikkia tänne päästetäänkin.

Jälkkäri teki tehtävänsä. Auttoi jotenkin pääruokaakin sulamaan.

Ulos lähteminen ravisutti päätä. Oon mä aika nainen. Siellä olin yksin ja selvinpäin.

Tulin, näin ja koin. 

Sytyin.