Ihmisissä ihmisiksi

I love maalarinteippi!

Mä en ole juhlaihminen. Ai että, kun ärsyynnyn juhlakutsuista. Se johtuu tietenkin siitä, että en halua noudattaa jotain tiettyjä kuvioita ja pukeutua fiinisti. Enkä sitten pukeudukkaan. Juhlapukeutumistani johtaa aina ajatus, että saman vaatteen voin laittaa töihin.

Kun katson nyt alaspäin vaatteitani, näen vähän kaula-aukosta rispaantuneen Marimekon tunikan. Toisen tissin päälläkin on reikä mustan raidan kohdalla. Se on ihan fine, jos on mustat rintsikat alla. Viime viikolla jouduin väärän värivalinnan vuoksi liimaamaan alle mustaksi sutatun maalarinteipin. Virallisissa tilanteissa pitää huolehtia, että neuletakki peittää reiän. Ja ettei neuletakin reiät näy. Niitäkin saattaa olla, useimmiten kainaloissa. Pitää olla kädet sivuja myöden.

Maalariteipin käyttömahdollisuuksista voisin kirjoittaa vaikka kirjan. Olen kuitenkin varma, että ompelukoneteollisuus älähtäisi ja tulisi takuulla iso jupakka. Onko muuten suomalaisia ompelukoneen valmistajia? Ehkä kirjani vaikuttaisi jo kansantalouteenkin. Pitäydyn siis vielä hetken sen kirjoittamisesta.

Nyt olin kuitenkin kutsuttu 80-vuotisjuhliin ja yllätyksekseni se olikin ihan jees. Siis myös mulle.

Heti alkuun pitää mainita, etten ollut juhlissa tällä reikäisellä Marimekolla. Olin oikealla samettimekolla. Kohtuullinen löytö Cittarin aletangosta, 8e. Tietenkin hinta ja aleprosentit herätti mietteet, että mekon pitää olla jotenkin ihan kaamea. Vaikka kuinka sitä pyörittelin, niin kaameus ei vain avautunut mulle, joten nuttu kärryyn ja kassan kautta kotiin.

Kello käy, kello käy

Valmistautuminen tilanteeseen kuin tilanteeseen tapahtuu aina n. viidessä minuutissa. Ja aina vähintään puoli tuntia liian myöhään aloitettuna. Korostan sanaa "aina". Kysehän on siitä, että valmiina odottelu on ajan haaskausta. Tapahtuu se sitten kotona tai juhlapaikalla. 

Niin siis nytkin. Kauhealla rytäkällä ovesta ulos. Renkaat soikeana kukkakaupan kautta juhlapaikalle. 

Auton kello näytti 11.59 ja muutaman mutka vielä matkassa ennen klo 12.00 alkavia juhlia. Olin niin kiitollinen kahdesta minuutista, jonka verran tiesin auton kellon olevan edellä. Pääsääntöisesti päivästä toiseen elämäni on noiden kahden minuutin varassa.

En usko ollenkaan myöhästyneeni. Harjoituksen tulosta.

Loppuliuku

Siihen istahdin pöytääni. Ympärillä oli iloisia ihmisiä, joiden ikähaitari oli sen 80:n molemmin puolin.

Välillä omassa elämässäni havahdun ajatukseen, että elämän suuret hetket ovat ohi. Keski-ikäisenä naisena toisinaan vaan odottelee millainen se oma loppuliuku on.

Näissä juhlissa olinkin nuori. No ei killata omaa jälkikasvuani, jotka muistin kiireessä ottaa mukaan.

Seurailin juhlaväkeä mietteliäänä. Omasta väijyvästä ikäkriisistäni huolimatta matkaa on vielä reilu 30 vuotta siihen, että saavuttaisin juhlakalun iän. Se on saman verran kun on kulunut aikaa täysi-ikäisyyteni saavuttamisesta. Siitä tuntuu olevan tosi pitkä aika.

30 vuotta (ja nythän on oikeasti kyse reilusta 30 vuodesta!) tarkoittaa 10 950 päivää. 10 950 aamua, saman verran iltoja. 10 950 mahdollisuutta miettiä aamulla, miten just tästä päivästä tulisi ihan kiva päivä. 10 950 mahdollisuutta luvata itselleen jotain ja saman verran mahdollisuuksia muuttaa mieltään. Siis jos sen tekee vain kerran päivässä.

Ja tämä kaikki siis vain sitä ennen kun täyttää 80 v! Sen jälkeen voi aloittaa laskemisen alusta. Niin, tai jatkaa 10 951, 10 952...

Eli olkoon kyseessä vaikka pitkä loppuliuku, niin sen voi tehdä joka päivä vähän seikkaillen ;)