sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Hurraa Helena!!!

Jotenkin, jostain syystä  huomaan miettiväni monta kertaa päivässä aikoja yläasteella.
Mulla onkin mietittävää siinä ihan neljän vuoden verran, koska kävin tietenkin kymppiluokan. Tietenkin siis siksi, että olinhan mä ihan pihalla mitä musta isona tulee.

Pihalla olin monella muullakin tavalla. En nytkään ihan sisällä aina ole, mutta eri tavalla.

Monta kertaa olen tuntenut syvää kiitollisuutta kolme vuotta luokanvalvojana toimineelle Helenalle. Sama Helena opetti äidinkieltä. Äidinkielessä olin kympin tyttö. Aina. En ole varma kumman ansiota se oli, mun vai Helenan? Se tykkäs mun kirjoituksista. Mä tykkäsin kirjoittaa, kun se tykkäs mun kirjoituksista. Sillä tavalla. Tunteikkailla palautteilla saatiin ainakin tämä koululainen uskomaan, että olen hyvä jossain asiassa.

Jos se kokemus olisi pitänyt ottaa muiden opettajien palautteista, niin kevyeksi olisi jäänyt. Helena antoi anteeksi ja katsoi läpi sormien,  Kirjoittamalla kuittasin kaikki muut kohellukset.

Kuviksessa en yltänyt ihan samaan. Piirtämisen taidot ei riittäneet siihen, että jatkuva myöhästely olisi annettu anteeksi. Sain porttikiellon koko aineeseen. Taisi olla kyse kymppiluokasta.

Voi  minua, ihmispoloa.

Liikunta. Se hemmetin koululiikunta. Tampuriini antoi tahtia liikkumisen ilolle. Tam-tam-tam-tam. Mun liikunnan ilon tahtini oli ihan eri. Ja varusteetkin oli ihan erit. En ihan hirveästi huomannut kunnioittaa ohjesääntöjä varusteista.

Koululiikuntakokemuksella oli vaikutuksensa kauas. Elin siinä ajatuksessa, etten osaa mitään liikuntaa. Joskus aikuisiällä menin johonkin jumppaan ja todellinen flashback iski vasten naamaa. Se jäätävä liikuntaope piti sitä jumppaa! Monen kymmenen naisen edessä kuulin pilkalliseksi kokemani sanat "SiSekin on lähtenyt oikein harrastamaan liikuntaa". Arvaa, meninkö sinne enää koskaan? No en.

Onneksi löysin kolmenkympin hujakoilla Pacen, omat jalat ja fillarin. Ja hei mä olen hitsin hyvä niissä touhuissa. Keposesti vetäsen 60 km fillarilla tai pienen päiväpyrähdyksen 25 km kävellen. Noi menee siis rutiinisti. Välillä voi tehdä vähän jotain isompaa suunnitelmaa. Noi on niitä mihin jokainen pystyy, Kyse on vaan siitä, että uskoo pystyvänsä. Minä uskon itseeni. Kilometrien kerryttämisessä.  Muilta osin uskoni on horjuvaa.

Olin kapinallisen isän kapinallinen tytär. Kapinallisen yksinhuoltajaisän kapinallinen tytär. Kun koulusta tuli lappuja tekemisistäni tai tekemättömyyksistäni, isä kuittasi ne lisäten vielä jonkun lauseen lappuun, joka tuki mua. En ikinä saanut mitään sanktioita isältä. Se oli valmis taistelemaan oman tahdon ja vapauden puolesta. Tämän kasvatusideologian lopputuloshan onkin kaikkien nähtävillä... Ihan hiukan siis olimme ärsyttäviä. Isosisko vetäisi koulun läpi puolihuolimattomasti reilun ysin keskiarvolla. Mulla oli vähän erilaiset meriitit koulusta. Tokkopa muuten isosisko ikinä sai mitään huomautusta mistään. Se oli niin kiva, reipas ja tunnollinen. Hyvällä tavalla.

Tunnollisuushan ei aina ole hyve. No mutta pieni tujaus sitä olisi kiva omistaa.

Ja juuri nyt tässä hetkessä muistan, että yhteen isoon koulutukseen liittyvä kirjoitustyö piti olla ehkä jo pari päivää sitten valmiina. Lisäksi piti laittaa kalenteriin joku muutaman tunnin juttu koulutuksen alkujuttuun liittyen. Ensi torstaille. En ole laittanut. Eli aamulla töissä kalenterin siivouspuuhiin. Tämä on SiSe, the tunnollisuus.

Voi minua, ihmispoloa.

Kerron vielä siitä, miten sain kuitin takaisin Sirkalta, yhdeltä opelta jonka kanssa oli yhteistyöhaasteita. Ajauduin opiskeluaikoina työharjoitteluun omaan kouluuni. Istuin jossain työryhmässä, jonka teemana oli ongelmaoppilaat. Tämä Sirkka tokaisi yhdestä oppilaasta "tiesihän sen, ettei sellasesta mitään voi tulla kun isä on yksinhuoltajana" ja merkitsevä vilkaisu minuun. Kiitti ja kuitti. Inhoan sinua Sirkka vielä enemmän, kuin kouluaikana.

Ja tulihan musta jotain.

No mutta se yläaste oli hyvää aikaa. Tai siis ei nyt yläaste niinkään, vaan se ikäkausi. Säilyin hengissä. Koin hauskoja asioita. Kokeiltiin vaarallisia juttuja. Niin kai kuuluukin.

Jotain tällaista pientä ruopaisua halusin tehdä. Ehkä se lähti siitä, että halusin kertoa kaikille Helenasta, Helenan merkityksestä. Jokaisesesta mainitusta asiasta voisin lähteä lurittelemaan tarinaa. Ehkä pidättäydyn siitä tällä erää.

Näkemiin, kuulemiin.





Ei kommentteja: