Antamisen iloa!

Antamisen jalo taito.

Antaa voi itse, itsestään, itseltään, itselleen ja ehkä jopa itsekseen.

On aineellista antamista, henkistä antamista, niin,
- ja antamista.

Olen ollut aina kova antamaan. Keskityttäköön nyt antamisen aineelliseen puoleen. Sivutaan henkistä puolta. Keski-ikäisen naisen itsesuojeluvaistolla, siveydellä ja sammaloitumisella ohitetaan kaasu pohjassa tietyt antamisen muodot. Ketä nyt edes kiinnostaisi värikkääksi satuiltu arkielämä!

Niin, kiinnostuksesta. Vääjämättä tuli mieleeni, että mitäköhän annan näillä kirjoituksillani?
Ole hyvä myötähäpeästä ja harmaista hiuksista. Niillä ei oikein ole käyttöarvoa, eli mieti tarkkaan otatko ne vastaan. Mutta hei, annan myös pienen palan itsestäni. No tosin  mainittakoon, että senkin vastaanottamista kannattaa hetki harkita. Pala SiSeä.. Todellakin, harkitse tarkkaan. Vetäydyn kaikesta vastuusta tässä asiassa.

Ensimmäinen muistikuvani hetkestä, jolloin koin antamisen iloa sijoittuu noin kahdeksan ikävuoden kohdalle. Sillä hetkellä taisi tulevaisuuteni olla jo niitattu otsaani hillittömillä rautanauloilla. Tällä viittaan lähinnä ammatin valintaan. Voiko muuten rautanauloilla niitata? No rautanaulat kertoo lujuudesta, niittaaminen on ajatuksena hellempi kuin vasarointi. Eli mennään näillä.

Kokemäki. Juoppo puliveivari nimeltä Pekka. Ei mikään pikkujuoppo, vaan ihan oikea katuojan mies. Pekkaa miettiessäni tulee mieleen Kokemäen meijeri. Ei se enää missään meijeri käytössä ollut. Siellä asui kylän pitkähameisimmat naiset ja suorahousuisimmat miehet. Sikäli he liittyivät Pekkaan, että yksi pitkähameinen nainen oli Siiri. Tarinat kertoivat, että Siiriltä sai viinaa. Pekka taisi olla asiakaskuntaa. Sellaisella kahdeksan vuotiaan maailmankatsomuksella minäkin tiesin nämä jutut. 

Tässä kohtaa haluan mainita, että arvatenkaan en voinut edes harkita lapsi vol 2:lle antaa nimeksi Siiriä, vaikka ystäväni JanSih niin ehdotteli.

Niin, mitä muuten tein Kokemäellä? No asuin. Vedin äitin kanssa viiden vuoden muuttorundin ja sitten palasin oikeaan kotiini. Viisi vuotta kartutti kokemuksiani kuudesta eri koulusta viiden ekan kouluvuoden aikana. Enkä edes muista sen olleen erityisen ihmeellistä. Tultiin ja mentiin. Enimmäkseen mentiin. Mutta olihan mulla aina se kallio, isä. Siellä oikeassa kodissani. Niin ja sitten mulla oli se olettamus, ettei pahoja mieliä jaella, ne pidetään itsellä.

Äiti haki elämäänsä, juoksi sitä kiinni tai karkuun. En ihan tiedä kummasta oli kyse.

Puliveivari Pekka ja kaltaisensa oli yksi äitin projekteista. Maailman pelastamisen meininki. Näitä projekteja riitti Kokemäeltä Helsinkiin ja samalla säteellä ympäri Suomea. Ei ne siis olleet mitään sulhasia. Äiti tonki suuressa mailmassa veneen alusia ja hökkelikyliä löytääkseen pelastettavia. Milloin kukakin elämän päähän potkima ihminen asusteli meillä ja nautti äitin suurta ymmärrystä. Kokemäellä Pekka löytyi itseasiassa meidän saunasta. Tultiin jostain kotiin ja ulkosaunan piipusta tuli savua. Pekka oli jostain kumman syystä tullut keskustasta 2,5 km, mennyt vieraaseen saunaan ja laittanut pökköä pesään.

Ei meillä sellaisista hätkähdetty. Pekalle annettiin ruokaa, vaatetta ja äiti tietenkin kertoi toisenlaisen elämän mahdollisuudesta ja taisi taivaspaikkakin puheisiin tulla. Mitä tässä kainostelen, sehän se äitin juttujen pointti oli. Pekka tarttui syöttiin. Hienoa. Äiti hankki tomerana naisena Pekalle asunnon parissa päivässä.

Pieni kahdeksan vuotias SiSe oli hänkin täynnä auttamisen halua. Hän osti kaikilla kolikoillaan Pekalle omenoita ja Sisu-askeja. Hän vei ne Pekalle, joka oli hämmentynyt tytön huomavaisuudesta. Se oli sitä ekaa viikkoa, kun Pekka oli selvänä. Niin ja samalla viimeistä viikkoa. Sen pituinen oli Pekan tarina. Selvän Pekan tarina.

Kerron vielä tähän liittyen säälittävän yksityiskohdan. Tai siis oikeastaan nolon. Kun olin vienyt nämä suuret lahjani Pekalle, niin seuraavana päivänä koulussa pojat sanoi että olivat nähneet mun jonkun juopon kanssa. Kuten aiemminkin olen maininnut, että SiSe - näppärä jo pienenä, keksi kertoa ettei se ollut hän vaan että ihan kaksossiskonsa oli asialla. Niinpä. Ei lisättävää.

Jutun juonena oli kuitenkin se, että olin valmis kaikki hiluni keräämään ja hakemaan Pekalle jotain kivaa. Hemmetti, mahtoiko edes tykätä omenoista! Tai Sisuista. Mitä väliä, muistan kuitenkin oman hyvän mielen ja ylpeyden. Hoidin koko setin puhumatta siitä kenellekään. SiSe pärjäsi.

Seuraava irrallinen antamisen ilo liittyy pikkuveljeen. Hänelle annoin kyllä aikaani. Riiviölle. Siinä oli sellainen kuvio, että äiti oli illat töissä ja mä sen pikkuisen pikkuveljeni kanssa. Se oli vähän reilu 1v, kun klo 14 - 22 hän oli mun vastuulla. No eihän siinä mitään hätää ollut. Olinhan jo kuitenkin pian 9v itse. No ei kai olis ollutkaan, mutta kun se oli niin villi! Se hitsin taapero edusti samaan aikaan rakkainta ja kamalinta asiaa mulle. Mutta kyllä meillä aika kului niin kivasti. Soiteltiin pilapuheluita ihmisille ja äänitettiin kasetteja. Pikkuveli sai höpöttää luuriin kaikkea ja mulla oli hauskaa. Muutamia kertoja kävi niin, että äiti töistä tullessaan löysi meidät kerrostalon pihasta leikkimästä täysillä iltamyöhään. Lienin siis yökukkuja jo silloin. Lapset on terveitä, kun lapset leikkii. Ja hei, me pärjättiin. Ja meistä tuli tiukka nippu. 

Nyt kyllä tarinat vilistää. Piti olla napakka ote ja focus antamisessa. Ei tule mitään. Tietäisitpä miten paljon vielä pihtaan juttua, kun pää suoltaisi aivan hulluna muistoja vaikka nyt vaan Kokemäen meijeristä. Tää on muuten hyvä! Voin aika saletisti väittää, ettei sinun pääsi käytä yhtään energiaa Kokemäen meijerin mietintään. Niin paitsi yksi lukija saattaa miettiä, onneksi huomasin.  Hänen kontaktinsa meijeriin liittyvät meijerin aktiiviaikaan.

Pysäyttäkää nyt tämä meijerijuttu!!! Palauttakaa mut antamiseen!!! Pikkuveli, veli hei!!!!

Räkäisen sen pikkuveljelle antamisen tähän kerralla. Se oli Commodore 64. Kaikki rahani laitoin siihen eikä riittänytkään. Halusin että pikkuveljelläkin on niin magee peli, kun joillakin muillakin on. Ai että kun se tuntui hienolta.

Nyt muistin just, että kun olin 10v, niin säästin rahaa hiukan hienoon puimuriin pikkuveljelle. Joku pieni lelukauppa, jossa se oli tiskin takana hyllyssä. Sieltä sen hain. Ja taas kaikilla rahoillani, jotka olin säästöön saanut.

Ahaa, alan pikkuhiljaa ymmärtää köyhyyttäni. Tai ainakin rikkauksien puutetta.

Muistan ehkä harvinaisen hyvin minkä ikäisenä mitäkin on tapahtunut. Kiitos ja kunnia siitä kuuluu monille asuinpaikoille. Muistan tapahtumapaikan avulla asuinpaikan ja siitä tiedän ikäni. Eli ei huono!

Jotakin voi antamiseen ajaa hyväksynnän tarve. Väitän villisti, ettei nyt kyse ole siitä. Kyse on ehkä vieläkin itsekkäämmästä syystä; toisen ilo tuo ihan älyttömän hyvän olon itselle. Saa syttymään.

Nämä mun syttymiset myös ajaa antamiseen.

Joku mulle hieno, sykähdyttävän sytyttävä juttu. Mä haluan jakaa sen heti kaikille. Muillekin se sama hyvä kokemus. En ihan kauhean paljon kiinnitä huomiota, jos joku asettuu poikkiteloin. Kyllä minä kuitenkin tiedän parhaiten. Koska itse viihdyn metsässä, haluan että kaikki kokisi sen. Koska itse tykkään taivaltaa parikymmentä kilsaa päivälenkkinä, haluan että muutkin kokisi sen.

Hah, aina se ei mene niin. Tuleepa mieleeni innolla pykäämäni retkipäivä työporukalle. Kauheassa täpinässä odotin, että mennään tietty peruslenkkini talven kivassa pakkaskelissä. Kaksi tuli mukaan ja nekin teki vain puolet mun lenkistäni. Ei hätää. Mä ja lenkkirakkini jatkettiin koko setti. Ai että kun ihmiset uskoisi ettei se matka tapa, vaan vauhti. Siis tarjolla olevasta seurastahan ei voinut olla kyse!

Jottei nyt syntyisi käsitystä nyhveröstä, jota kukaan ei kestä, niin kerrottakoon että onhan niitä vähän onnistuneempiakin juttuja tullut järkkäiltyä. Tai hei, voihan se silti olla, ettei kukaan kestä. Osallistuvat välillä, jos sillä saisivat mut hetkeksi taas rauhoittumaan. Ei saa! Se kaikki käy niin äkkiä mun päässäni, idea on valmis. Ja sitten mennään. Mennään kunnes kyllästyn tai unohdan, alan tekemään jotain muuta.

Tähän kohtaan on hyvä mainita, että mä en pärjäisi ilman mun työkavereita! Ne vaan ovat niin tärkeitä. Tämä nyt oli välttämätöntä lisätä edellisen kappaleen perään. 

Ja hei, antamista tämäkin. Sitä henkistä. Kyllä niistä joku tämän lukee. Näkee sitten että on tärkeä mulle.

Sikälihän olen myös hyvin outo, että koen usein asiat ensin yksin. Ihan omasta valinnastani. Aiemminkin olen maininnut olevani yksinäinen sielu. Se ehkä arkirealismissa tarkoittaa vaan sitä, että kun idea tulee niin en jaksa alkaa aikatauluja sovittelemaan. Idea voisi jo muuttua muuksi. Ääh, en olisikaan enää kiinostunut, kun harkitsevaiset ihmiset viimein saavat ratkaisun valmiiksi.

Koen ensin yksin ja sitten ratkaisen vain sen, että kannattaako muidenkin tämä kokea. Ajatella. Teen ympärillä olevien ihmisten elämän helpoksi.

Antamisella.