Antamisen jalo taito.
Antaa voi itse, itsestään, itseltään, itselleen ja ehkä jopa itsekseen.
On aineellista antamista, henkistä antamista, niin,
- ja antamista.
Olen ollut aina kova antamaan. Keskityttäköön nyt antamisen aineelliseen puoleen. Sivutaan henkistä puolta. Keski-ikäisen naisen itsesuojeluvaistolla, siveydellä ja sammaloitumisella ohitetaan kaasu pohjassa tietyt antamisen muodot. Ketä nyt edes kiinnostaisi värikkääksi satuiltu arkielämä!
Niin, kiinnostuksesta. Vääjämättä tuli mieleeni, että mitäköhän annan näillä kirjoituksillani?
Ole hyvä myötähäpeästä ja harmaista hiuksista. Niillä ei oikein ole käyttöarvoa, eli mieti tarkkaan otatko ne vastaan. Mutta hei, annan myös pienen palan itsestäni. No tosin mainittakoon, että senkin vastaanottamista kannattaa hetki harkita. Pala SiSeä.. Todellakin, harkitse tarkkaan. Vetäydyn kaikesta vastuusta tässä asiassa.
Ensimmäinen muistikuvani hetkestä, jolloin koin antamisen iloa sijoittuu noin kahdeksan ikävuoden kohdalle. Sillä hetkellä taisi tulevaisuuteni olla jo niitattu otsaani hillittömillä rautanauloilla. Tällä viittaan lähinnä ammatin valintaan. Voiko muuten rautanauloilla niitata? No rautanaulat kertoo lujuudesta, niittaaminen on ajatuksena hellempi kuin vasarointi. Eli mennään näillä.
Kokemäki. Juoppo puliveivari nimeltä Pekka. Ei mikään pikkujuoppo, vaan ihan oikea katuojan mies. Pekkaa miettiessäni tulee mieleen Kokemäen meijeri. Ei se enää missään meijeri käytössä ollut. Siellä asui kylän pitkähameisimmat naiset ja suorahousuisimmat miehet. Sikäli he liittyivät Pekkaan, että yksi pitkähameinen nainen oli Siiri. Tarinat kertoivat, että Siiriltä sai viinaa. Pekka taisi olla asiakaskuntaa. Sellaisella kahdeksan vuotiaan maailmankatsomuksella minäkin tiesin nämä jutut.
Tässä kohtaa haluan mainita, että arvatenkaan en voinut edes harkita lapsi vol 2:lle antaa nimeksi Siiriä, vaikka ystäväni JanSih niin ehdotteli.
Niin, mitä muuten tein Kokemäellä? No asuin. Vedin äitin kanssa viiden vuoden muuttorundin ja sitten palasin oikeaan kotiini. Viisi vuotta kartutti kokemuksiani kuudesta eri koulusta viiden ekan kouluvuoden aikana. Enkä edes muista sen olleen erityisen ihmeellistä. Tultiin ja mentiin. Enimmäkseen mentiin. Mutta olihan mulla aina se kallio, isä. Siellä oikeassa kodissani. Niin ja sitten mulla oli se olettamus, ettei pahoja mieliä jaella, ne pidetään itsellä.
Äiti haki elämäänsä, juoksi sitä kiinni tai karkuun. En ihan tiedä kummasta oli kyse.
Puliveivari Pekka ja kaltaisensa oli yksi äitin projekteista. Maailman pelastamisen meininki. Näitä projekteja riitti Kokemäeltä Helsinkiin ja samalla säteellä ympäri Suomea. Ei ne siis olleet mitään sulhasia. Äiti tonki suuressa mailmassa veneen alusia ja hökkelikyliä löytääkseen pelastettavia. Milloin kukakin elämän päähän potkima ihminen asusteli meillä ja nautti äitin suurta ymmärrystä. Kokemäellä Pekka löytyi itseasiassa meidän saunasta. Tultiin jostain kotiin ja ulkosaunan piipusta tuli savua. Pekka oli jostain kumman syystä tullut keskustasta 2,5 km, mennyt vieraaseen saunaan ja laittanut pökköä pesään.
Ei meillä sellaisista hätkähdetty. Pekalle annettiin ruokaa, vaatetta ja äiti tietenkin kertoi toisenlaisen elämän mahdollisuudesta ja taisi taivaspaikkakin puheisiin tulla. Mitä tässä kainostelen, sehän se äitin juttujen pointti oli. Pekka tarttui syöttiin. Hienoa. Äiti hankki tomerana naisena Pekalle asunnon parissa päivässä.
Pieni kahdeksan vuotias SiSe oli hänkin täynnä auttamisen halua. Hän osti kaikilla kolikoillaan Pekalle omenoita ja Sisu-askeja. Hän vei ne Pekalle, joka oli hämmentynyt tytön huomavaisuudesta. Se oli sitä ekaa viikkoa, kun Pekka oli selvänä. Niin ja samalla viimeistä viikkoa. Sen pituinen oli Pekan tarina. Selvän Pekan tarina.
Kerron vielä tähän liittyen säälittävän yksityiskohdan. Tai siis oikeastaan nolon. Kun olin vienyt nämä suuret lahjani Pekalle, niin seuraavana päivänä koulussa pojat sanoi että olivat nähneet mun jonkun juopon kanssa. Kuten aiemminkin olen maininnut, että SiSe - näppärä jo pienenä, keksi kertoa ettei se ollut hän vaan että ihan kaksossiskonsa oli asialla. Niinpä. Ei lisättävää.
Jutun juonena oli kuitenkin se, että olin valmis kaikki hiluni keräämään ja hakemaan Pekalle jotain kivaa. Hemmetti, mahtoiko edes tykätä omenoista! Tai Sisuista. Mitä väliä, muistan kuitenkin oman hyvän mielen ja ylpeyden. Hoidin koko setin puhumatta siitä kenellekään. SiSe pärjäsi.
Seuraava irrallinen antamisen ilo liittyy pikkuveljeen. Hänelle annoin kyllä aikaani. Riiviölle. Siinä oli sellainen kuvio, että äiti oli illat töissä ja mä sen pikkuisen pikkuveljeni kanssa. Se oli vähän reilu 1v, kun klo 14 - 22 hän oli mun vastuulla. No eihän siinä mitään hätää ollut. Olinhan jo kuitenkin pian 9v itse. No ei kai olis ollutkaan, mutta kun se oli niin villi! Se hitsin taapero edusti samaan aikaan rakkainta ja kamalinta asiaa mulle. Mutta kyllä meillä aika kului niin kivasti. Soiteltiin pilapuheluita ihmisille ja äänitettiin kasetteja. Pikkuveli sai höpöttää luuriin kaikkea ja mulla oli hauskaa. Muutamia kertoja kävi niin, että äiti töistä tullessaan löysi meidät kerrostalon pihasta leikkimästä täysillä iltamyöhään. Lienin siis yökukkuja jo silloin. Lapset on terveitä, kun lapset leikkii. Ja hei, me pärjättiin. Ja meistä tuli tiukka nippu.
Nyt kyllä tarinat vilistää. Piti olla napakka ote ja focus antamisessa. Ei tule mitään. Tietäisitpä miten paljon vielä pihtaan juttua, kun pää suoltaisi aivan hulluna muistoja vaikka nyt vaan Kokemäen meijeristä. Tää on muuten hyvä! Voin aika saletisti väittää, ettei sinun pääsi käytä yhtään energiaa Kokemäen meijerin mietintään. Niin paitsi yksi lukija saattaa miettiä, onneksi huomasin. Hänen kontaktinsa meijeriin liittyvät meijerin aktiiviaikaan.
Pysäyttäkää nyt tämä meijerijuttu!!! Palauttakaa mut antamiseen!!! Pikkuveli, veli hei!!!!
Räkäisen sen pikkuveljelle antamisen tähän kerralla. Se oli Commodore 64. Kaikki rahani laitoin siihen eikä riittänytkään. Halusin että pikkuveljelläkin on niin magee peli, kun joillakin muillakin on. Ai että kun se tuntui hienolta.
Nyt muistin just, että kun olin 10v, niin säästin rahaa hiukan hienoon puimuriin pikkuveljelle. Joku pieni lelukauppa, jossa se oli tiskin takana hyllyssä. Sieltä sen hain. Ja taas kaikilla rahoillani, jotka olin säästöön saanut.
Ahaa, alan pikkuhiljaa ymmärtää köyhyyttäni. Tai ainakin rikkauksien puutetta.
Muistan ehkä harvinaisen hyvin minkä ikäisenä mitäkin on tapahtunut. Kiitos ja kunnia siitä kuuluu monille asuinpaikoille. Muistan tapahtumapaikan avulla asuinpaikan ja siitä tiedän ikäni. Eli ei huono!
Jotakin voi antamiseen ajaa hyväksynnän tarve. Väitän villisti, ettei nyt kyse ole siitä. Kyse on ehkä vieläkin itsekkäämmästä syystä; toisen ilo tuo ihan älyttömän hyvän olon itselle. Saa syttymään.
Nämä mun syttymiset myös ajaa antamiseen.
Joku mulle hieno, sykähdyttävän sytyttävä juttu. Mä haluan jakaa sen heti kaikille. Muillekin se sama hyvä kokemus. En ihan kauhean paljon kiinnitä huomiota, jos joku asettuu poikkiteloin. Kyllä minä kuitenkin tiedän parhaiten. Koska itse viihdyn metsässä, haluan että kaikki kokisi sen. Koska itse tykkään taivaltaa parikymmentä kilsaa päivälenkkinä, haluan että muutkin kokisi sen.
Hah, aina se ei mene niin. Tuleepa mieleeni innolla pykäämäni retkipäivä työporukalle. Kauheassa täpinässä odotin, että mennään tietty peruslenkkini talven kivassa pakkaskelissä. Kaksi tuli mukaan ja nekin teki vain puolet mun lenkistäni. Ei hätää. Mä ja lenkkirakkini jatkettiin koko setti. Ai että kun ihmiset uskoisi ettei se matka tapa, vaan vauhti. Siis tarjolla olevasta seurastahan ei voinut olla kyse!
Jottei nyt syntyisi käsitystä nyhveröstä, jota kukaan ei kestä, niin kerrottakoon että onhan niitä vähän onnistuneempiakin juttuja tullut järkkäiltyä. Tai hei, voihan se silti olla, ettei kukaan kestä. Osallistuvat välillä, jos sillä saisivat mut hetkeksi taas rauhoittumaan. Ei saa! Se kaikki käy niin äkkiä mun päässäni, idea on valmis. Ja sitten mennään. Mennään kunnes kyllästyn tai unohdan, alan tekemään jotain muuta.
Tähän kohtaan on hyvä mainita, että mä en pärjäisi ilman mun työkavereita! Ne vaan ovat niin tärkeitä. Tämä nyt oli välttämätöntä lisätä edellisen kappaleen perään.
Ja hei, antamista tämäkin. Sitä henkistä. Kyllä niistä joku tämän lukee. Näkee sitten että on tärkeä mulle.
Sikälihän olen myös hyvin outo, että koen usein asiat ensin yksin. Ihan omasta valinnastani. Aiemminkin olen maininnut olevani yksinäinen sielu. Se ehkä arkirealismissa tarkoittaa vaan sitä, että kun idea tulee niin en jaksa alkaa aikatauluja sovittelemaan. Idea voisi jo muuttua muuksi. Ääh, en olisikaan enää kiinostunut, kun harkitsevaiset ihmiset viimein saavat ratkaisun valmiiksi.
Koen ensin yksin ja sitten ratkaisen vain sen, että kannattaako muidenkin tämä kokea. Ajatella. Teen ympärillä olevien ihmisten elämän helpoksi.
Antamisella.
perjantai 31. elokuuta 2018
keskiviikko 20. kesäkuuta 2018
Vakavasti puhuen; syöpä
Elämässä on pysäyttäviä asioita. Ne kuuluu siihen.
Oma pysähdykseni tuli toukokuussa 2012. Ei varoituksia, ei mitään.
Siinä me istuimme. Minä, Sisko ja syöpä.
En nähnyt syöpää ilkkuvana, en mahtipontisena. Enemmänkin pahoitellen tuloaan se asettui ensin pieneen koloon. Ikäänkuin tunnustellen, katsellen. Kaiken tämän se teki Siskoltani salaa, lupaa kysymättä.
Jos kaikki menisi hyvin, se näivettyisi, luovuttaisi paikkansa. Huonommassa vaihtoehdossa se alkaisi asettumaan taloksi. Laajentaisi asuinsijaansa. Tekisi polkujaan. Kylväisi siemeniään, lisääntyisi. Muuttuisi nöyrästä uudesta asukkaasta ilkeämieliseksi ja ahneeksi. Sillä nousisi ns. kusi päähän ja ajattelisi omistavansa kaiken ympärillään. Sietämätön pöyhkeilijä.
Jollain tavalla vierastimme tätä kutsumatonta vierasta. Ei juotu kaffetta, ei ollut herkkuja pöydässä. Oli sanaton yhteys siskojen välillä ja sanallinen mietintä, mitä tämä tarkoittaa.
Se tarkoitti enemmän kuin mikään muu ikinä. Monille. Nyt voin kertoa vain siitä, mitä se tarkoitti mulle. Se tarkoitti, ettei mikään ole ollut tuosta hetkestä eteenpäin enää ennallaan. Ei koko tässä maailmassa.
Siitä hetkestä alkoi vääjäämätön matka kohti saattohoitoa.
Yli kaksi vuotta olimme tiiviisti yhtä, me siskokset. Niin ja se hemmetin syöpä.
Se oli ovela. Antoi ymmärtää. Nujertui, mutta jäi kuitenkin pelottelemaan yhteen veriarvoon, ei päästänyt unohtamaan. Selkeästi seuraili hiljaa sivusta hetken. Päästi takaisin töihin, herätti tulevaisuuden. Sitten se prkl iski taas. Sille ei riittänyt enää kolo. Se lähti vaeltamaan, teki niitä polkujaan. Oli siellä, täällä. Ahneena kiilto katseessaan etsi paikkoja joihin tarrata.
Mutta oli jotain mihin se ei pystynyt. Se ei ikinä saanut rikottua Siskoni iloa, kiitollisuutta ja positiivisten asioiden näkemistä. Se ei kyennyt rikkomaan Siskoni antamia apuja, ymmärrystä ja näkökulmia muiden tilanteisiin. Tämä vyöryi monenlaisina apuina takaisin. Syöpä joutui nöyrtymään myös sen rakkauden ja välittämisen edessä, jota Sisko antoi ja sai.
Ja se ei ikinä päässyt meidän juttuihin. Ne oli ihan just niin väsyneitä kuin aina ennenkin. Me kihitettiin, me naurettiin. Vedet silmissä ja posket kipeinä me naurettiin. Niin me oli tehty aina. Ja ihan yhtä vähän kukaan muu ymmärsi meidän juttuja.
Tulee mieleen yksi sairaalareissu. Sisko oli huonossa voinnissa siellä. Kaikki vierailijat tulivat huokailevina pois Siskon luota. Mä menin ja me naurettiin ihan hillittömästi tunti Siskon kanssa. Huonekaverikin vähän häiriintyi jo meistä.
Anteeksi, sulla oli huono tilanne.
Meillä Siskon kanssa oli kaikesta huolimatta hyvä tilanne, meillä oli meidät.
Nauramisen taika lienee siinä, että me uskallettiin nauraa kaikelle. Ihan kaikelle. Siinä joutui kohtaamaan monien ihmisten huumorin rajallisuuden. Että niinkun vakaville asioille ei olisi saanut nauraa. Miksi ei? Ne on olemassa yhtä paljon, yhtä raadollisina nauraa niille tai ei. Tai ei me niille asioille oikeastaan naurettu - mutta juttu lähti aina lapasesta.
Tehtiin hyviä reissuja, elettiin täysillä. Tehtiin isoja ratkaisuja, hoidettiin lukematon määrä asioita. Ja SiSe välillä tahtomattaan oli suurpiirteinen, sähläsi mutta yritti koko ajan parhaansa. Ja Siskolle se riitti, tietenkin. Niinhän se aina oli ollut.
Mutta kyllä me itkettiinkin. Joka uusi taudin taso itkettiin.
Me itkettiin kun oltiin vimeisellä yhteisellä kaupunkireissulla. Sisko toivoi, että kerran vielä menisimme shoppailemaan. Ja me mentiin. Minä, Sisko, pyörätuoli, happisysteemit ja kaikki tarvevälineet. Sisko oli miettinyt kaikki kenelle haluaisi ostaa lahjoja. Ja niin me ostettiin. Mun pojalla on edelleen kalsareita tältä reissulta. Muistaa aina, miten ne oli piilotettu pitkin Siskon kotia ja Sisko antoi vinkkejä hakemiseen tuolistaan.
Me tehtiin monia asioita viimeistä kertaa. Ja me tiedettiin se. Kaikki oli niin arvokasta. Viidessä kuukaudessa ehti tekemään. Sen verran kesti saattohoito. Siskon kotona.
Siellä oli illasta aamuun ja aamusta iltaan minä, Sisko, syöpä ja happilaitteen tasainen surina. Ja vielä jotain hyvin rakasta, joka teki kaikesta niin pohjattoman surullista.
En ole tämän jälkeen kuullut happilaitteen ääntä. En ole varma kestäisinkö sitä vieläkään kuulla. Muistini tuottaa sen heti päässäni. Siihen ääneen tiivistyy viimeiset viisi kuukautta.
Mutta kuulen myös Siskon ääneen. Se sanoo mulle,: "Usko vaan, että tämä kääntyy sun vahvuudeksi vielä".
Niinpä. kyllä Sisko tiesi. Olenkin sanonut että tämä koko asia opetti enemmän kuin mikään muu, mutta en olisi halunnut näitä oppeja ikinä joutua oppimaan.
Viimeinen viikonloppu. Me istuttiin ja katseltiin Vain elämää. Siellä tuli Lautturi ja Armo. Siinä me oltiin ja se kaikki oli niin totta. Sisko halusi katsekontaktin koko ajan. Se mietti pitkään sanomisiaan, se oli väsynyt. Jaettiin vielä suurimmat salaisuutemme. Me tiedettiin, ettei tämän viikonlopun jälkeen ole niihin enää ketään kuulijaa. Ei Siskon veroista.
Sunnuntai-iltana pidettiin kädestä kiinni. Se oli se hetki, jolloin kosketus sai aivan uuden merkityksen. Miten jo väsynyt, hauras käsi pitää kuitenkin niin lujaa kiinni. Ei halua irrottaa. Kyllä me tunnettiin, että on tullut aika.
Se oli viimeinen hetkeni kokonaisena. Sittemmin olen paloista kerännyt vähän korvaavaa täytettä.
Kiitos kotiini, että mulla oli mahdollisuus antaa tämä ajanjakso Siskolle.
Selvisin ja selviän vieläkin.
Siskon kuolemasta oli kulunut pari päivää, kun selailin vailla mitään ajatusta kultasepänliikkeen mainoslehtistä. Sitten näin tämän korun. Tuijotin hetken, takki päälle ja suorinta tietä ko. liikkeeseen. ostamaan korua.
Korussa näin heti häkin, joka on syöpä. Linnut ovat päässeet häkistä pois, kuten minä ja Sisko. Molemmat omiin suuntiinsa. Yhteys on kuitenkin lujasti olemassa, side joka ei katkea.
Voimabiisinä toimi Apulannan "Koneeseen kadonnut". Alussa varmasti kymmeniä ja kymmeniä kilometrejä tuli pyöräiltyä ja käveltyä niin että biisi alkoi alusta heti loputtuaan. Ja se tuli lujaa. Ja tulee vieläkin. Välillä tarvitsen sitä - syystä tai toisesta.
Oma pysähdykseni tuli toukokuussa 2012. Ei varoituksia, ei mitään.
Siinä me istuimme. Minä, Sisko ja syöpä.
En nähnyt syöpää ilkkuvana, en mahtipontisena. Enemmänkin pahoitellen tuloaan se asettui ensin pieneen koloon. Ikäänkuin tunnustellen, katsellen. Kaiken tämän se teki Siskoltani salaa, lupaa kysymättä.
Jos kaikki menisi hyvin, se näivettyisi, luovuttaisi paikkansa. Huonommassa vaihtoehdossa se alkaisi asettumaan taloksi. Laajentaisi asuinsijaansa. Tekisi polkujaan. Kylväisi siemeniään, lisääntyisi. Muuttuisi nöyrästä uudesta asukkaasta ilkeämieliseksi ja ahneeksi. Sillä nousisi ns. kusi päähän ja ajattelisi omistavansa kaiken ympärillään. Sietämätön pöyhkeilijä.
Jollain tavalla vierastimme tätä kutsumatonta vierasta. Ei juotu kaffetta, ei ollut herkkuja pöydässä. Oli sanaton yhteys siskojen välillä ja sanallinen mietintä, mitä tämä tarkoittaa.
Se tarkoitti enemmän kuin mikään muu ikinä. Monille. Nyt voin kertoa vain siitä, mitä se tarkoitti mulle. Se tarkoitti, ettei mikään ole ollut tuosta hetkestä eteenpäin enää ennallaan. Ei koko tässä maailmassa.
Siitä hetkestä alkoi vääjäämätön matka kohti saattohoitoa.
Yli kaksi vuotta olimme tiiviisti yhtä, me siskokset. Niin ja se hemmetin syöpä.
Se oli ovela. Antoi ymmärtää. Nujertui, mutta jäi kuitenkin pelottelemaan yhteen veriarvoon, ei päästänyt unohtamaan. Selkeästi seuraili hiljaa sivusta hetken. Päästi takaisin töihin, herätti tulevaisuuden. Sitten se prkl iski taas. Sille ei riittänyt enää kolo. Se lähti vaeltamaan, teki niitä polkujaan. Oli siellä, täällä. Ahneena kiilto katseessaan etsi paikkoja joihin tarrata.
Mutta oli jotain mihin se ei pystynyt. Se ei ikinä saanut rikottua Siskoni iloa, kiitollisuutta ja positiivisten asioiden näkemistä. Se ei kyennyt rikkomaan Siskoni antamia apuja, ymmärrystä ja näkökulmia muiden tilanteisiin. Tämä vyöryi monenlaisina apuina takaisin. Syöpä joutui nöyrtymään myös sen rakkauden ja välittämisen edessä, jota Sisko antoi ja sai.
Ja se ei ikinä päässyt meidän juttuihin. Ne oli ihan just niin väsyneitä kuin aina ennenkin. Me kihitettiin, me naurettiin. Vedet silmissä ja posket kipeinä me naurettiin. Niin me oli tehty aina. Ja ihan yhtä vähän kukaan muu ymmärsi meidän juttuja.
Tulee mieleen yksi sairaalareissu. Sisko oli huonossa voinnissa siellä. Kaikki vierailijat tulivat huokailevina pois Siskon luota. Mä menin ja me naurettiin ihan hillittömästi tunti Siskon kanssa. Huonekaverikin vähän häiriintyi jo meistä.
Anteeksi, sulla oli huono tilanne.
Meillä Siskon kanssa oli kaikesta huolimatta hyvä tilanne, meillä oli meidät.
Nauramisen taika lienee siinä, että me uskallettiin nauraa kaikelle. Ihan kaikelle. Siinä joutui kohtaamaan monien ihmisten huumorin rajallisuuden. Että niinkun vakaville asioille ei olisi saanut nauraa. Miksi ei? Ne on olemassa yhtä paljon, yhtä raadollisina nauraa niille tai ei. Tai ei me niille asioille oikeastaan naurettu - mutta juttu lähti aina lapasesta.
Tehtiin hyviä reissuja, elettiin täysillä. Tehtiin isoja ratkaisuja, hoidettiin lukematon määrä asioita. Ja SiSe välillä tahtomattaan oli suurpiirteinen, sähläsi mutta yritti koko ajan parhaansa. Ja Siskolle se riitti, tietenkin. Niinhän se aina oli ollut.
Mutta kyllä me itkettiinkin. Joka uusi taudin taso itkettiin.
Me itkettiin kun oltiin vimeisellä yhteisellä kaupunkireissulla. Sisko toivoi, että kerran vielä menisimme shoppailemaan. Ja me mentiin. Minä, Sisko, pyörätuoli, happisysteemit ja kaikki tarvevälineet. Sisko oli miettinyt kaikki kenelle haluaisi ostaa lahjoja. Ja niin me ostettiin. Mun pojalla on edelleen kalsareita tältä reissulta. Muistaa aina, miten ne oli piilotettu pitkin Siskon kotia ja Sisko antoi vinkkejä hakemiseen tuolistaan.
Me tehtiin monia asioita viimeistä kertaa. Ja me tiedettiin se. Kaikki oli niin arvokasta. Viidessä kuukaudessa ehti tekemään. Sen verran kesti saattohoito. Siskon kotona.
Siellä oli illasta aamuun ja aamusta iltaan minä, Sisko, syöpä ja happilaitteen tasainen surina. Ja vielä jotain hyvin rakasta, joka teki kaikesta niin pohjattoman surullista.
En ole tämän jälkeen kuullut happilaitteen ääntä. En ole varma kestäisinkö sitä vieläkään kuulla. Muistini tuottaa sen heti päässäni. Siihen ääneen tiivistyy viimeiset viisi kuukautta.
Mutta kuulen myös Siskon ääneen. Se sanoo mulle,: "Usko vaan, että tämä kääntyy sun vahvuudeksi vielä".
Niinpä. kyllä Sisko tiesi. Olenkin sanonut että tämä koko asia opetti enemmän kuin mikään muu, mutta en olisi halunnut näitä oppeja ikinä joutua oppimaan.
Viimeinen viikonloppu. Me istuttiin ja katseltiin Vain elämää. Siellä tuli Lautturi ja Armo. Siinä me oltiin ja se kaikki oli niin totta. Sisko halusi katsekontaktin koko ajan. Se mietti pitkään sanomisiaan, se oli väsynyt. Jaettiin vielä suurimmat salaisuutemme. Me tiedettiin, ettei tämän viikonlopun jälkeen ole niihin enää ketään kuulijaa. Ei Siskon veroista.
Sunnuntai-iltana pidettiin kädestä kiinni. Se oli se hetki, jolloin kosketus sai aivan uuden merkityksen. Miten jo väsynyt, hauras käsi pitää kuitenkin niin lujaa kiinni. Ei halua irrottaa. Kyllä me tunnettiin, että on tullut aika.
Se oli viimeinen hetkeni kokonaisena. Sittemmin olen paloista kerännyt vähän korvaavaa täytettä.
Kiitos kotiini, että mulla oli mahdollisuus antaa tämä ajanjakso Siskolle.
Selvisin ja selviän vieläkin.
Siskon kuolemasta oli kulunut pari päivää, kun selailin vailla mitään ajatusta kultasepänliikkeen mainoslehtistä. Sitten näin tämän korun. Tuijotin hetken, takki päälle ja suorinta tietä ko. liikkeeseen. ostamaan korua.
 |
| Satakieli by Lumoava |
Korussa näin heti häkin, joka on syöpä. Linnut ovat päässeet häkistä pois, kuten minä ja Sisko. Molemmat omiin suuntiinsa. Yhteys on kuitenkin lujasti olemassa, side joka ei katkea.
Voimabiisinä toimi Apulannan "Koneeseen kadonnut". Alussa varmasti kymmeniä ja kymmeniä kilometrejä tuli pyöräiltyä ja käveltyä niin että biisi alkoi alusta heti loputtuaan. Ja se tuli lujaa. Ja tulee vieläkin. Välillä tarvitsen sitä - syystä tai toisesta.
sunnuntai 10. kesäkuuta 2018
Saisinko lomaa itsestäni?
On tiettyjä merkkejä, mistä tunnistaa, että mun kesäloma on lähestymässä. Tai no ainakin ne ovat merkkejä siitä, että sen olisi paras olla lähestymässä.
Entisestään kohtuullisen kokoinen muistilappujen kasa vain kasvaa. Siihen on näet näppärää liittää viime kesäloman jälkeen kertyneitä rästejä. Joka kerta tavoittelen steriilin puhdasta pöytää. Niinkun siinä mielessä, mitä puhtaalla pöydällä tarkoitetaan työpaikalla.
Olen oppinut ihanilta työkavereilta termin EK. Steriili, tai edes puhdas työpöytä olisi kokemus, jonka haluaisin kokea Ennen Kuolemaa. Se on mulle vähintään yhtä extreme, kuin jollekin muulle Huippuvuorten valloitus.
Ehdottoman tehokkuuden vaikutelman luo, kun kirjoittelee neonvärisiin lappuihin toinen toistaan hienompia kirjain- ja sanayhdistelmiä.
Tästä seuraa kaksi ajan käytön tasoa;
1. aika kuluu lappujen kirjoittamiseen
2. aika kuluu lappujen tulkitsemiseen
Kohta 1 sujuu hyvin.
Kohta 2 ei suju. Miten keski-ikäinen nainen ikinä voi muistaa mitä milläkin rustatulla asialla on tarkoittanut. Olleellisestihan lapun sisältöön vaikuttaa myös fiilis, jolla lappu on kirjoitettu.
Tästä taas seuraa ajankäytön taso 3.
Siinä lappu heitetään silppurilaatikkoon täysin käsittämättömänä, jota ei vaan kukaan voi ymmärtää. Ja silppurilaatikko pitää tyhjentää. Ja koska mun silppurilaatikkoni on aina täynnä, en jaksa työntää sisältöä siitä ison silppurisäiliön pikkuaukosta. Eli pitää hakea se hemmetin silppurin ison luukun avain eri paikasta.
Ja kun lähden hakemaan sitä, unohdan mitä olen hakemassa. Uskoakseni se ei ollut mitään tärkeää. Voin siis tovin häiriköidä Ntinäpsää, kutitella ja puhua rumia. Edeltävä lause luo ehkä vääränlaisia mielikuvia. Kaikki tapahtuu kuitenkin vaatteet päällä, eikä kutitelulla ole tarkoitus provosoida rumien puhumista, eikä rumien puhumisella kutittelua. Toimivat itsenäisinä tekoina.
Kuulen hyvän keskustelun, johon liityn mukaan. Tulee kahvijano. Lähden kaffeelle keittiöön. No mutta siellä ne hyvät jutut vasta ovatkin! Naurua vedet silmissä. Kaksi vakinaurattajaa; johto ja alapää.
Kauhee pissahätä! Vessaan siis. Vessassa olen pissan pituisesti puhelimella. Selaan Facebookia. Siitä muistuukin mieleeni yhdet kengät, mitkä näin Sokoksella. Kipaisenkin siellä yht'äkkiä.
No koska olen Sokoksella, voin samantien käydä parissa muussakin paikassa. Ai niin ja lasten kirppiksellä on hyvä paluumatkalla poiketa katsomassa, onko oma paikka yhtään tyhjentynyt. Siellä voinkin huomata kellon lähestyvän lounasaikaa. Olisi hyvin hyödyllistä ajankäyttöä hakea ruoka samalla reissulla.
Kävelen ohi kultasepäliikkeen. Pam! Siitä se ajatus sitten lähti. Haluan neljännen ja viidennen reiän korvaan. Huikkaan oviaukosta, että riittäkö kaksi minuuttia parin reiän tekoon. Kuulemma riittää. Istun tuoliin, kysyy laitetaanko punaiset hoitokorvikset? Juu, juu. Ne on hyvät. Ammu nyt vaan jo. Aiemmat kaikki reikäni olenkin tehnyt hakaneulalla. Tunsin jotenkin tässä hetkessä itseni hyvin vastuulliseksi, järkeväksi aikuiseksi. Ei hakaneulaa. Joskus saan minäkin niin tuntea.
Jatkan Sokokseen. Kerään salaattini. Punnitsen, maksan.
Lähden töihin, joka on tien toisella puolella. Suojatietä ylittäessä huomaan, että prkl! Missä on mun puhelin!! Pikakelaus päässä. Se oli vielä Sokos vol. 1. Ehkä seuraavassakin paikassa? Johonkin hyllyn reunalle olen sen laskenut.
Palaan takaisin samoja reittejä. Takaperin laskien kolmas paikka tuo osuman. Siellähän se on kassan lähellä. Ai kato, myös avaimeni. Niitä en osannutkaan vielä kaivata. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Nokka kohti työpaikkaa. Haasteelliseksi sen tekee irrallinen tavarapaljous käsissäni. On avaimet jättimäisellä kaulanauhalla (että löydän ne paremmin milloin mistäkin), puhelin, joku hämärä huopapussukka rahapussina, salaattisatsi ja salaatinkastike. Kassit yms. olisi hifistelyä.
Rahapussin virkaa hoitava huopapussukka on askel järjestelmälliseen suuntaan. Ihan juurihan pidin kortteja taskujen pohjilla. Ne alkoi jotenkin levittäytymään, niin että yksi oli yhden takin taskussa ja toinen toisen jne. Ongelma kasvoi, kun enhän tarpeen tullen muistanut mitä takkeja omistan. Niinpä eräänä päivänä otin, niputin ne ja iskin huopapussukkaan kaikki. Ainakin pari kk:tta on menty näin. Enkä ole kovin montaa kertaa vielä hukannut sitä. Riittänee yhden käden sormet. Bravoo SiSe!
Pääsen töihin. Puhelin on suussa hampaiden välissä, kun taistelen itseni läpi lukittujen ovien keittiöön. Siksi siinä on niitä hampaan jälkiä.
Jaaha, kello. Se näyttääkin niin paljon, etten ehdi syömään. Salaatti jääkaappiin ja hommiin.
Samaan aikaan toisaalla... Silppurilaatikkoni nököttää yksinäisenä ja unohdettuna ison silppurisäiliön päällä kallellaan.
Itse olen työhuoneessani ihmeissäni kymmenkunta uutta silppuriroskaa kädessäni. On se nyt kumma kun joku on kähveltänyt mun silppurilaatikon! Ihme touhua.
Eihän kesäloma tältä pelasta, mutta antaa hengähdystaukoa. Hiukan vähentää kierroksia.
Ja tässä kului alle tunti. Saman voi kertoa melkein 24:llä. Ikävä kyllä.
Entisestään kohtuullisen kokoinen muistilappujen kasa vain kasvaa. Siihen on näet näppärää liittää viime kesäloman jälkeen kertyneitä rästejä. Joka kerta tavoittelen steriilin puhdasta pöytää. Niinkun siinä mielessä, mitä puhtaalla pöydällä tarkoitetaan työpaikalla.
Olen oppinut ihanilta työkavereilta termin EK. Steriili, tai edes puhdas työpöytä olisi kokemus, jonka haluaisin kokea Ennen Kuolemaa. Se on mulle vähintään yhtä extreme, kuin jollekin muulle Huippuvuorten valloitus.
Ehdottoman tehokkuuden vaikutelman luo, kun kirjoittelee neonvärisiin lappuihin toinen toistaan hienompia kirjain- ja sanayhdistelmiä.
Tästä seuraa kaksi ajan käytön tasoa;
1. aika kuluu lappujen kirjoittamiseen
2. aika kuluu lappujen tulkitsemiseen
Kohta 1 sujuu hyvin.
Kohta 2 ei suju. Miten keski-ikäinen nainen ikinä voi muistaa mitä milläkin rustatulla asialla on tarkoittanut. Olleellisestihan lapun sisältöön vaikuttaa myös fiilis, jolla lappu on kirjoitettu.
Tästä taas seuraa ajankäytön taso 3.
Siinä lappu heitetään silppurilaatikkoon täysin käsittämättömänä, jota ei vaan kukaan voi ymmärtää. Ja silppurilaatikko pitää tyhjentää. Ja koska mun silppurilaatikkoni on aina täynnä, en jaksa työntää sisältöä siitä ison silppurisäiliön pikkuaukosta. Eli pitää hakea se hemmetin silppurin ison luukun avain eri paikasta.
Ja kun lähden hakemaan sitä, unohdan mitä olen hakemassa. Uskoakseni se ei ollut mitään tärkeää. Voin siis tovin häiriköidä Ntinäpsää, kutitella ja puhua rumia. Edeltävä lause luo ehkä vääränlaisia mielikuvia. Kaikki tapahtuu kuitenkin vaatteet päällä, eikä kutitelulla ole tarkoitus provosoida rumien puhumista, eikä rumien puhumisella kutittelua. Toimivat itsenäisinä tekoina.
Kuulen hyvän keskustelun, johon liityn mukaan. Tulee kahvijano. Lähden kaffeelle keittiöön. No mutta siellä ne hyvät jutut vasta ovatkin! Naurua vedet silmissä. Kaksi vakinaurattajaa; johto ja alapää.
Kauhee pissahätä! Vessaan siis. Vessassa olen pissan pituisesti puhelimella. Selaan Facebookia. Siitä muistuukin mieleeni yhdet kengät, mitkä näin Sokoksella. Kipaisenkin siellä yht'äkkiä.
No koska olen Sokoksella, voin samantien käydä parissa muussakin paikassa. Ai niin ja lasten kirppiksellä on hyvä paluumatkalla poiketa katsomassa, onko oma paikka yhtään tyhjentynyt. Siellä voinkin huomata kellon lähestyvän lounasaikaa. Olisi hyvin hyödyllistä ajankäyttöä hakea ruoka samalla reissulla.
Kävelen ohi kultasepäliikkeen. Pam! Siitä se ajatus sitten lähti. Haluan neljännen ja viidennen reiän korvaan. Huikkaan oviaukosta, että riittäkö kaksi minuuttia parin reiän tekoon. Kuulemma riittää. Istun tuoliin, kysyy laitetaanko punaiset hoitokorvikset? Juu, juu. Ne on hyvät. Ammu nyt vaan jo. Aiemmat kaikki reikäni olenkin tehnyt hakaneulalla. Tunsin jotenkin tässä hetkessä itseni hyvin vastuulliseksi, järkeväksi aikuiseksi. Ei hakaneulaa. Joskus saan minäkin niin tuntea.
Jatkan Sokokseen. Kerään salaattini. Punnitsen, maksan.
Lähden töihin, joka on tien toisella puolella. Suojatietä ylittäessä huomaan, että prkl! Missä on mun puhelin!! Pikakelaus päässä. Se oli vielä Sokos vol. 1. Ehkä seuraavassakin paikassa? Johonkin hyllyn reunalle olen sen laskenut.
Palaan takaisin samoja reittejä. Takaperin laskien kolmas paikka tuo osuman. Siellähän se on kassan lähellä. Ai kato, myös avaimeni. Niitä en osannutkaan vielä kaivata. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Nokka kohti työpaikkaa. Haasteelliseksi sen tekee irrallinen tavarapaljous käsissäni. On avaimet jättimäisellä kaulanauhalla (että löydän ne paremmin milloin mistäkin), puhelin, joku hämärä huopapussukka rahapussina, salaattisatsi ja salaatinkastike. Kassit yms. olisi hifistelyä.
Rahapussin virkaa hoitava huopapussukka on askel järjestelmälliseen suuntaan. Ihan juurihan pidin kortteja taskujen pohjilla. Ne alkoi jotenkin levittäytymään, niin että yksi oli yhden takin taskussa ja toinen toisen jne. Ongelma kasvoi, kun enhän tarpeen tullen muistanut mitä takkeja omistan. Niinpä eräänä päivänä otin, niputin ne ja iskin huopapussukkaan kaikki. Ainakin pari kk:tta on menty näin. Enkä ole kovin montaa kertaa vielä hukannut sitä. Riittänee yhden käden sormet. Bravoo SiSe!
Pääsen töihin. Puhelin on suussa hampaiden välissä, kun taistelen itseni läpi lukittujen ovien keittiöön. Siksi siinä on niitä hampaan jälkiä.
Jaaha, kello. Se näyttääkin niin paljon, etten ehdi syömään. Salaatti jääkaappiin ja hommiin.
Samaan aikaan toisaalla... Silppurilaatikkoni nököttää yksinäisenä ja unohdettuna ison silppurisäiliön päällä kallellaan.
Itse olen työhuoneessani ihmeissäni kymmenkunta uutta silppuriroskaa kädessäni. On se nyt kumma kun joku on kähveltänyt mun silppurilaatikon! Ihme touhua.
Eihän kesäloma tältä pelasta, mutta antaa hengähdystaukoa. Hiukan vähentää kierroksia.
Ja tässä kului alle tunti. Saman voi kertoa melkein 24:llä. Ikävä kyllä.
tiistai 8. toukokuuta 2018
Vaihdetaan silmät
Se on kevät.
Ärsyttävää! Silmiäni ärsyttävää!
Silmien kautta se hiipii hermoihini, aivoihini, itsehillintääni. Luo lonkeronsa kaikkialle minuun. Ei ole uloketta tai onkaloa, joka jotenkin ei olisi tietoinen silmistäni.
Onhan niitä. Isompiakin vaivoja. Tässä ajankohdassa en vaan muista niitä kovin helposti.
Tunnen, miten silmät kutistuvat hitaasti, mutta varmasti.
Muuttuvat pieniksi rosepippureiksi.
Yhtä punaisiksi.
Yhtä ryppyisiksi.
Onhan ne jo ennestäänkin keski-ikäisen naisen silmät, mutta nyt. Nyt lukuisten reseptivapaiden silmätippojen puro valuu vuolaana pitkin naamaa. Siihen sekoittuvat kyynelnesteet, jotka likimain lorisevat silmien sisänurkista.
Toisaalta keski-ikäisen naisen kuuluisi iloita jokaisesta lorinasta itsessään. Niin paitsi yhdestä, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ehkä se tulee vasta myöhemmässä keski-iässä. Sekin lorina. En kuitenkaan usko iloon siitä koskaan.
Kaikki nämä tekevät omat tehosteensa, ryppynsä silmien ympärille. Siis ne silmätipat ja kyynelnesteet. Niin, ja poskille. Värivoiteessa lienee pystyjä raitoja eri nesteiden kuvioimina. Tuskin se silti perusmaskista paljon poikkeaa. Ei siinä 1,5 minuutissa joka siihen käytetään, ihmeellisiä suojamuureja rakennella.
Ripsivärit tulee hieraistua päivän aikana hillittömissä kutituspuuskissa. Silmien sisältä löytyy lisätwistinä mustaa kamaa. Se ei helpota kutinaa.
Eikä kipua.
Ei helpota överit allergialääkkeetkään. Tupla-tripla-femmakertaiset annokset. Täyttä humpuukia sanon minä.
Pienenä tyttönä tämä tuntui vähän niinkuin siunaukselta. Säästyi heinätöiltä.
Suuri ja menestyksekäs urani ovelta-ovelle imurikauppiaana saattoi perustua juuri näihin silmiin. Muistan, miten silmät punaisina ja vuotavina tein kauppoja. Monen tonnin kauppoja. Se oli kevättä. Voitin myyntikilpailuja, olin niinkun hyvä. Hei 18v tyttö pikkumekossa tulee oven taakse itkevän näköisenä. Se oli valttikortti pitkin poikin todellista maaseutua.
Ihan aina se ei tepsinyt. Kerran ajettiin jonkun aseen kanssa pois pihasta. Kerran puri koira käteen. Ja hei maalla; siellä todellakin oli lähellä ihmisten elämää. Monessa merkityksessä.
Tykkäsin siitäkin työstä. Sai olla ihmisten kanssa. Silmineni, kaikkineni.
Ei muuten ollut mitään turvasysteemeitä, ei kännyköitä. Senkun vaan ajoin pihaan. Ovet olivat useimmiten yhtä selkosen selällään tupaan, sikalaan, navettaan ja makuukammariin. Siinä huhuillen vaan hain isäntäväkeä jutuille. "Hei vaan, olen SiSe"- ja käsipäivää. "Sopiiko että jutellaan hiukan imuriasioista?"
Työhistoriani on kohtuullisen värikäs. Olen ollut kova hankkimaan töitä. Ensimmäistä kertaa jättäydyin yhden työn varaan, kun syntyi lapsi vol. 2. Se oli yksi ennen vol. 3:sta. Nyt olen taas lähtenyt työntämään itseäni moniin eri versioihin toteuttamaan työtäni. Onko pakko? En tiedä, mutta niin vaan on käynyt.
Mutta silmiin. Tai siis rosepippureihin.
Töissä koen tarvetta selvittää jokaiselle
1. en tartuta mitään
2. olen allerginen joillekin kevään ja kesän pölyille
Ilman näitä selityksiä todennäköistä on, että ajateltaisiin
1. saakelin eukko, hieroo noita vuotavia silmiään, että tarttuisi
2. vollottanut jotain omia keski-ikäisen ongelmiaan edeltävät tunnit (ja vollotus jatkuu koko käynnin)
3. ryypännyt viikon
4. pöllyissä
5. itse piru (tämä on osittain dg-sidonnainen ajatus)
No pian tämä helpottaa. Se on ne vakiokierrokset. Vuosi toisensa jälkeen silmiäni pällistellään, pyöräytetään ehkä silmäpolilla. Siellä oli muuten viime keväänä aivan ihana kikkurapää lääkäri. Voisi olla paikallaan tarkistaa nämä taas tänäkin vuonna hiukan tarkemmin... Tämän jälkeen aloitetaan se oikea, auttava lääke.
Voi että, kävisipä se tänä vuonna helpommin. Lupaavalta ei sikäli näytä, kun kuukausi sitten pyysin uusintaa lääkkeelle tiedostaen myöhemmän tarpeen. Ehkä olen vaan hätäinen. Sitä ei ole vielä uusittu.
Silmät ovat sielun peili. Nyt mennään fiilispohjalta sielukkaita seikkailuita peililasit punaisina. Ehkä sielunikin on jotenkin punaisella. Kuuma, vaarasta varoittava vai jotain muuta?
torstai 3. toukokuuta 2018
Rakkaudesta vehkeeseeni
Rakkaudentunnustus. Pyykkikoneelleni.
Ei pyykeille.
Pyöriikö muilla pikkuhiljaa kasaantuva setti vaatetta pyykkikorin pohjalle, jonka osoitetta ei oikein tiedä? Ei motivoi pyykkäämään, kun en mä vaan tiedä mihin ne ihme rytkyt puhtaanakaan laitan. Epäilen, ettei muilla ole samaa ilmiötä.
Toisaalta niin luulin siinäkin kohtaa, kun ajattelin olevani ainoa nainen, joka on liki aina eriparisissa sukissa. Hah! Hillitty, hallittu työkaverini KooKoo jäi kiinni samasta asiasta. Ja hei, samoin myös sama tyyppi reikäisistä sukista.
Tämä on yksi esimerkki siitä sisäisestä kokemuksesta, että olen huono nainen. Huonoon naiseen ei tässä kohtaa liity sellaisia teemoja, mitä huonoon naiseen voisi liittyä. Nyt liikuttiin vain sukissa.
Ystäväni Ntinäpsä yrittää opettaa mulle jonkinlaisia elämän järjestystä ja hallintaa ylläpitäviä juttuja. Supi-sukkapidikkeet. Ne löytyi lokerostani. Ntinäpsä; olen niin yrittänyt, niin paljon olen yrittänyt. Mun aivoistani puuttuu vaan täysin Supi-sukkapidike osio.
Kuten sukiltani parit. Loppuelämäni. Ja todennäköisesti sen jälkeenkin.
Vanhimman tytön sukista olin muuten tarkka. Ne piti olla sävy sävyyn muiden vaatteiden kanssa. Nää junnut... 10 v ja 12v. Kai niillä useimpina päivinä on sukat jalassa. Jonkun väriset. Jonkun pariset. No tähän liittyy laajemminkin samaa ilmiötä. Vanhimmalle tytölle laitoin aamuksi vaatteet valmiiksi - sävy sävyyn. Helpostikin vielä liki 12v. Nää junnut... Kai niillä useimpina päivinä on vaatteet päällä. Jonkun väriset.
Ntinäpsä pudistelee päätään, kun seurailee toimiani. Monessa asiassa. Enää se ei ihmettele, enää se ei kysele. Ainakaan niin paljon. Mutta kyllä se musta silti tykkää. Tai ainakin mä tykkään siitä. Ja hei! Ntinäpsä ei ole ankea, vaikka on järkevä. Sillä on rivot ja ronskit puheet. Ja teot.
Kuten monet elämäni asiat, myös pyykinpesun olen opetellut kantapään kautta. Uskoisin itse vastanneeni pyykeistäni n. 10 v alkaen. Mitä sekin sitten tarkoittaa? Ainakin vastasin pyykin tekemisestä. Pesinköhän juuri koskaan vaatteitani?
Mulla on vahva muistikuva, että nyrkkipyykillä hoideltiin hommat. Pestiin pyykit. Aika liottelua taisi olla. Eihän sitä lämmintä vettäkään ikinä tullut. Linkona toimi froteepyyhe, johon rullailin vaatteet ja siitä kuivumaan. Tyttö hääräili.
Muistan yhden kerran, kun isä hääräili. Siinä kävi meinaan niin, että olin tulossa Korkkiskan kanssa Ränniltä kotiin fillareilla. Pimeässä. Ränni oli kortteli, johon kokoontui kaikki sadat kaupungin nuoret viikonloppuöisin. Kaukaa jo nähtiin, että kytät (no hei tietenkin kytät, poliiseiksi ne muuttui vasta työkaveruuden myötä) oli pysäyksissä edessä vilkut päällä. Lähestyessä huomattiin, että tutut jätkät oli pysäytetty. Se nauratti siinä määrin, että en tajunnut, että itseltäni puuttuu valot. Sillä oli vaikutuksensa pimeässä ja yhtään en nähnyt maassa makaavia fillareita. Niitä päin ja sarvien yli suoraan siihen kyttäauton etuovelle.
Sakot valojen puuttumisen vuoksi. Soitin suutani. Putkaan suun soittamisen vuoksi. Taas.
Se mainittakoon, ettei silloin ollut mitään kiinnostuneita viranomaisvaihtoehtoja. Nuoret laitettiin putkaan ja sillä selvä. Ainakin, jos oli jäänyt silmätikuksi.
Liki koko aikuisen ikäni olen ollut sekä työni vuoksi, että lisäksi täydestä sydämestäni huolissani ihmisistä ja ilmiöistä. Siitä huolimatta en todellakaan koe jääneeni paitsi huolenpitoa tai asioihin puuttumista. Sille ei ollut tarvetta. Ei edes jälkikäteen ajateltuna. Asioita vain sattui ja tapahtui. Kyllä mä pärjäsin. Ja pärjään.
Niin, isä hääräili. Pyysin nimittäin soittamaan isälle, että hakee mut kotiin. Pyyntöni otettiin todesta. Useimmitenhan taisi olla niin, että se oli suurin pelko. Vanhemmille soittaminen. Eikä niille kyllä soiteltukaan. Salaisuutena säilyi temmellykset. Nyt soitettiin. Isä tuli ja haki tytön kotiin. Pahin rangaistus tuli aamulla, muutama sana: "Kyllähän se pettymys oli". Niin se isä verkkaisesti virkkoi.
Osui ja upposi. Syvälle. Lujaa.
Se oli toinen kerta, kun isä sanoi jotain nuhtelevaa. Eka kerta oli, kun 5v juoksin auton eteen tielle. Senkin muistan. Osumisen ja uppoamisen. Syvälle. Lujaa.
Vieläkään ei ole selvinnyt, miten isä hääräili? Miten liittyy pyykin pesuun? Se oli nimittäin yöllä hakenut mun reissussa rähjääntyneen paidan ja liotteli sen puhtaaksi asti. En tainnut ikinä kuitenkaan pitää sitä enää isän nähden. Ettei se yht'äkkiä muistaisi tapahtumaa. Olihan ilmeistä, että tollaset unohtuu tosta vaan. Yksi mukulan haku putkasta sinne tai tänne. Niin se SiSe toivoi.
Muutamaa vuotta myöhemmin pesin tietty käsin Siskon kolmea neuletta, joita olin lainannut. Unohtui siihen pesuvatiin viikoksi-pariksi likoamaan. Huolellinen esivalmistelu ennen kaikkea. No, niistähän oli kaikki värit levinneet, kun sain inspiraation jatkaa pyykkäystä seuraavaan vaiheeseen. SiSe pesee ja kuivaa. Palauttaa kauppaan. Ei kai sitä nyt uusista neuleista kuulu väri lähteä! SiSe saa tukon rahaa hirmuisten pahoittelujen kera. Huijari. Suuren ketjuliikkeen huijari. Toimiiko se armahtajana? Niin ja nuoruus.
Nykyään on pelit ja vehkeet. No, mulla on vain yksi peli ja vehje. Pyykkikone. Ei kuivausrumpua. Se olisi jo hifistelyä tällaiselle kylmien pesuvatien keskellä kasvaneelle.
Se on se ilta klo 22.00 kun alkaa meikäläisen show. Monta koneellista. Yhdessä 2 vaatetta, yhdessä 200 vaatetta. Mitä milloinkin. Huomiseksi kaikki vaatteet. Koneen tai ulkona vietyn yön kautta aamulla päälle. Ripustelu henkareihin ilmalämpöpumpun eteen verholistaan olohuoneen ikkunalle. Pattereille. Pyykkiteline... se on aina täynnä. Mikä sitä vaivaa? Tässä SiSen kierrossa vaatekaapitkin on hifistelyä. Kuka niitä vaatteita nyt johonkin kaappeihin kantelisi?
- lapset.
Sain melkein hengenhdistusta kun hain itelleni sukkia nuoremman tytön kaapista. Sillä on siellä ihan häikäisevän siistit vaatepinot. Mitä se nyt tolla tavalla, pikkuinen <3 Lattian näkemisen jälkeen kaappia voi toisaalta pitää korjaavana kokemuksena. Toi nuorin, jätkä. Se on myös melkoisen tarkka jutuistaan. Se ei vaan ihan aina tiedä, missä sen jutut on <3.
Hei, vaikkei tämä mun pyykkirumba noudata oikeita pyykkirumban askelkuvioita, niin saan kunnian toistamiseen vastata ystäväni PauMelan kysymykseen, että millä me pestäänkään pyykki. Jo vuosia sitten päiväkodin eteistiloissa saatoin hänet liki yllättää nuuhkimasta meidän muksujen vaatteita. Tällä hetkellä tytön slimetehdas ansaitsisi provikkaa. Se ei muuten ole mikään pikkupaja, vaan oikea tehdas. Sieltähän pöllein tietty Formilin, tuon Lidlin jumalaisen pesuaineen. Nyt mennään sillä. Ja haistaan? Jaa'a. Ties mille.
Ei pyykeille.
Pyöriikö muilla pikkuhiljaa kasaantuva setti vaatetta pyykkikorin pohjalle, jonka osoitetta ei oikein tiedä? Ei motivoi pyykkäämään, kun en mä vaan tiedä mihin ne ihme rytkyt puhtaanakaan laitan. Epäilen, ettei muilla ole samaa ilmiötä.
Toisaalta niin luulin siinäkin kohtaa, kun ajattelin olevani ainoa nainen, joka on liki aina eriparisissa sukissa. Hah! Hillitty, hallittu työkaverini KooKoo jäi kiinni samasta asiasta. Ja hei, samoin myös sama tyyppi reikäisistä sukista.
Tämä on yksi esimerkki siitä sisäisestä kokemuksesta, että olen huono nainen. Huonoon naiseen ei tässä kohtaa liity sellaisia teemoja, mitä huonoon naiseen voisi liittyä. Nyt liikuttiin vain sukissa.
Ystäväni Ntinäpsä yrittää opettaa mulle jonkinlaisia elämän järjestystä ja hallintaa ylläpitäviä juttuja. Supi-sukkapidikkeet. Ne löytyi lokerostani. Ntinäpsä; olen niin yrittänyt, niin paljon olen yrittänyt. Mun aivoistani puuttuu vaan täysin Supi-sukkapidike osio.
Kuten sukiltani parit. Loppuelämäni. Ja todennäköisesti sen jälkeenkin.
Vanhimman tytön sukista olin muuten tarkka. Ne piti olla sävy sävyyn muiden vaatteiden kanssa. Nää junnut... 10 v ja 12v. Kai niillä useimpina päivinä on sukat jalassa. Jonkun väriset. Jonkun pariset. No tähän liittyy laajemminkin samaa ilmiötä. Vanhimmalle tytölle laitoin aamuksi vaatteet valmiiksi - sävy sävyyn. Helpostikin vielä liki 12v. Nää junnut... Kai niillä useimpina päivinä on vaatteet päällä. Jonkun väriset.
Ntinäpsä pudistelee päätään, kun seurailee toimiani. Monessa asiassa. Enää se ei ihmettele, enää se ei kysele. Ainakaan niin paljon. Mutta kyllä se musta silti tykkää. Tai ainakin mä tykkään siitä. Ja hei! Ntinäpsä ei ole ankea, vaikka on järkevä. Sillä on rivot ja ronskit puheet. Ja teot.
Kuten monet elämäni asiat, myös pyykinpesun olen opetellut kantapään kautta. Uskoisin itse vastanneeni pyykeistäni n. 10 v alkaen. Mitä sekin sitten tarkoittaa? Ainakin vastasin pyykin tekemisestä. Pesinköhän juuri koskaan vaatteitani?
Mulla on vahva muistikuva, että nyrkkipyykillä hoideltiin hommat. Pestiin pyykit. Aika liottelua taisi olla. Eihän sitä lämmintä vettäkään ikinä tullut. Linkona toimi froteepyyhe, johon rullailin vaatteet ja siitä kuivumaan. Tyttö hääräili.
Muistan yhden kerran, kun isä hääräili. Siinä kävi meinaan niin, että olin tulossa Korkkiskan kanssa Ränniltä kotiin fillareilla. Pimeässä. Ränni oli kortteli, johon kokoontui kaikki sadat kaupungin nuoret viikonloppuöisin. Kaukaa jo nähtiin, että kytät (no hei tietenkin kytät, poliiseiksi ne muuttui vasta työkaveruuden myötä) oli pysäyksissä edessä vilkut päällä. Lähestyessä huomattiin, että tutut jätkät oli pysäytetty. Se nauratti siinä määrin, että en tajunnut, että itseltäni puuttuu valot. Sillä oli vaikutuksensa pimeässä ja yhtään en nähnyt maassa makaavia fillareita. Niitä päin ja sarvien yli suoraan siihen kyttäauton etuovelle.
Sakot valojen puuttumisen vuoksi. Soitin suutani. Putkaan suun soittamisen vuoksi. Taas.
Se mainittakoon, ettei silloin ollut mitään kiinnostuneita viranomaisvaihtoehtoja. Nuoret laitettiin putkaan ja sillä selvä. Ainakin, jos oli jäänyt silmätikuksi.
Liki koko aikuisen ikäni olen ollut sekä työni vuoksi, että lisäksi täydestä sydämestäni huolissani ihmisistä ja ilmiöistä. Siitä huolimatta en todellakaan koe jääneeni paitsi huolenpitoa tai asioihin puuttumista. Sille ei ollut tarvetta. Ei edes jälkikäteen ajateltuna. Asioita vain sattui ja tapahtui. Kyllä mä pärjäsin. Ja pärjään.
Niin, isä hääräili. Pyysin nimittäin soittamaan isälle, että hakee mut kotiin. Pyyntöni otettiin todesta. Useimmitenhan taisi olla niin, että se oli suurin pelko. Vanhemmille soittaminen. Eikä niille kyllä soiteltukaan. Salaisuutena säilyi temmellykset. Nyt soitettiin. Isä tuli ja haki tytön kotiin. Pahin rangaistus tuli aamulla, muutama sana: "Kyllähän se pettymys oli". Niin se isä verkkaisesti virkkoi.
Osui ja upposi. Syvälle. Lujaa.
Se oli toinen kerta, kun isä sanoi jotain nuhtelevaa. Eka kerta oli, kun 5v juoksin auton eteen tielle. Senkin muistan. Osumisen ja uppoamisen. Syvälle. Lujaa.
Vieläkään ei ole selvinnyt, miten isä hääräili? Miten liittyy pyykin pesuun? Se oli nimittäin yöllä hakenut mun reissussa rähjääntyneen paidan ja liotteli sen puhtaaksi asti. En tainnut ikinä kuitenkaan pitää sitä enää isän nähden. Ettei se yht'äkkiä muistaisi tapahtumaa. Olihan ilmeistä, että tollaset unohtuu tosta vaan. Yksi mukulan haku putkasta sinne tai tänne. Niin se SiSe toivoi.
Muutamaa vuotta myöhemmin pesin tietty käsin Siskon kolmea neuletta, joita olin lainannut. Unohtui siihen pesuvatiin viikoksi-pariksi likoamaan. Huolellinen esivalmistelu ennen kaikkea. No, niistähän oli kaikki värit levinneet, kun sain inspiraation jatkaa pyykkäystä seuraavaan vaiheeseen. SiSe pesee ja kuivaa. Palauttaa kauppaan. Ei kai sitä nyt uusista neuleista kuulu väri lähteä! SiSe saa tukon rahaa hirmuisten pahoittelujen kera. Huijari. Suuren ketjuliikkeen huijari. Toimiiko se armahtajana? Niin ja nuoruus.
Nykyään on pelit ja vehkeet. No, mulla on vain yksi peli ja vehje. Pyykkikone. Ei kuivausrumpua. Se olisi jo hifistelyä tällaiselle kylmien pesuvatien keskellä kasvaneelle.
Se on se ilta klo 22.00 kun alkaa meikäläisen show. Monta koneellista. Yhdessä 2 vaatetta, yhdessä 200 vaatetta. Mitä milloinkin. Huomiseksi kaikki vaatteet. Koneen tai ulkona vietyn yön kautta aamulla päälle. Ripustelu henkareihin ilmalämpöpumpun eteen verholistaan olohuoneen ikkunalle. Pattereille. Pyykkiteline... se on aina täynnä. Mikä sitä vaivaa? Tässä SiSen kierrossa vaatekaapitkin on hifistelyä. Kuka niitä vaatteita nyt johonkin kaappeihin kantelisi?
- lapset.
Sain melkein hengenhdistusta kun hain itelleni sukkia nuoremman tytön kaapista. Sillä on siellä ihan häikäisevän siistit vaatepinot. Mitä se nyt tolla tavalla, pikkuinen <3 Lattian näkemisen jälkeen kaappia voi toisaalta pitää korjaavana kokemuksena. Toi nuorin, jätkä. Se on myös melkoisen tarkka jutuistaan. Se ei vaan ihan aina tiedä, missä sen jutut on <3.
Hei, vaikkei tämä mun pyykkirumba noudata oikeita pyykkirumban askelkuvioita, niin saan kunnian toistamiseen vastata ystäväni PauMelan kysymykseen, että millä me pestäänkään pyykki. Jo vuosia sitten päiväkodin eteistiloissa saatoin hänet liki yllättää nuuhkimasta meidän muksujen vaatteita. Tällä hetkellä tytön slimetehdas ansaitsisi provikkaa. Se ei muuten ole mikään pikkupaja, vaan oikea tehdas. Sieltähän pöllein tietty Formilin, tuon Lidlin jumalaisen pesuaineen. Nyt mennään sillä. Ja haistaan? Jaa'a. Ties mille.
lauantai 28. huhtikuuta 2018
Tänään, aurinkoa
Koen tarvetta sisäänhengityksellä vetää sisään auringonpaistetta, valoa.
Mielikuvissani sitä tulee joka hengityksellä enemmän.
Uloshengitys on valolle tietä tekevä,
jokaisella uloshengityksellä saan lautojen rakoja levenemään.
Uskon oven pysyvän ehjänä,
mutta olevan joustava,
hengitykselläni säädeltävissä.
torstai 26. huhtikuuta 2018
Seuraavaksi nakuranta?
Nukkumisesta. Vai voisiko sanoa kukkumisesta.
Elämässäni olen pitkälti ollut sitä mieltä, että nukkuminen on hukkaan heitettyä aikaa. Yritän tehdä sitä mahdollisimman vähän. Ikävä kyllä.
Välillä tulee kohtuullisen vahva tunne, että nyt olen yrittänyt vähän liikaa. Nukkunut liian vähän. Siinä tunnistan pari eri astetta.
Sopivasti liian vähän nukkuminen pitää moottorin käynnissä. Moottoriöljynä toimii tietenkin kahvi. Kahvi. Kahvi. Kahvi. Ja vieläkin kahvi.
Ajatella, joskus en edes juonut kahvia. Se vaati tietoista opettelua. Ja juu, se tapahtui itseasiassa nykyisessä työpaikassani kaukaisella 90-luvulla.
Meillä on hirmuisen kiva keittiö siellä. No joku saattaa nähdä vaivaa sotkuista, mitä kukin jättää jälkeensä. Tiedätkö, mua ei yhtään haittaa. Koska olen näin armollinen muiden sotkuille, toivon armoa myös itselleni. Ja myös sille tupperille, joka on isommassa jääkaapissa tälläkin hetkellä. Epäilen, että hän on jo vahvasti juurtunut sinne kaappiin. Ei sitä sillä tavalla vaan voi kiskaista juuriltaan, pitää kunnioittaa. Ja kunnioitan myös työkavereitani. Kyseessä olevan tupperin, - ystäväni- avaaminen voisi heikkohermoisempia järkyttää. Mulla on kaikkiaan hirmuisen kiva käytäntö; viedä eväitä töihin, homehduttaa ainakin jämät niistä tupperiin, heittää tupperi roskiin ja mennä tupperikutsuille. Viimeinen vaihe on onneksi vähemmällä toteutuksella, koska huhhuijaa... kotona on korkea kaappi... Se ei ole vielä yhtään tyhjentynyt.
Vierailut muissa toimipisteissä saa osan porukasta huokailemaan harmonisia keittiöitä taukotiloina. Pelastakaa minut niiltä! Haluan rypeä rauhassa punaisen sohvan ja sähköiskukraanan välillä. Se on mun työpaikan kolmen parhaan paikan joukossa. Ja hei edes vessa ei kiilannut eteen. Se on samalla tavalla yliarvostettua, kuin nukkuminen. Paljon kivampaa on hyppiä jalat ristissä kotiin.
Jos joku ei muista, mihin asia liittyi, niin voin kertoa että niihin liian vähän nukkumisen asteisiin. Tietenkin. Keski-ikäisen naisen ajatuksen riento on laajaa. Se on niin kyvykäs.
Toinen aste on se, että todellakin, olen nukkunut liian vähän. Se tuntuu päässä, silmissä ja käsivarsissa. Se näkyy päässä, silmissä ja. Niin. Näkyykö se käsivarsissa? Toivon, ettei ne ainakaan paksune liian vähästä unesta. Se olisi jo kohtuutonta.
Silloin ei hyvä heilu. Silloin yritetään vain selviytyä. Silloin säpsytään. Silloin raahustetaan. Tunnelma on liki vastakohtainen kuin sopivasti liian vähän nukuttuna. Silloin kotiin tullessa vajotaan makaamaan kymmeneksi minuutiksi. Tiedän siitä tilanteesta, että osaan vajota tilaan, joka nollaa pään. En nuku, mutta en reagoi. Voimaannun. Sama toimii stressitilanteissa. Onneksi näitä todellakin liian vähiä nukkumisia on vain joskus. En kestäisi alati ottaa noita koomia sohvalla, silkkaa ajan haaskuuta sekin.
Mun nukkuminen on aina ollut vähän villiä. Korostan, että ihan yksin se on ollut villiä. Ja ehkä vieläkin korostan sanaa nukkuminen. Tokkopa kokonaisia öitä niin monia on tullut nukuttua. Miksi nukkuisikaan, kun voi heräilläkin läpi yön.
11v multa murtui solisluu. Niin, kävelin unissani ja kaaduin rapuissa. Auh. Se sattui.
Kaikkiaan olin melko kova touhuilemaan öisin. Mua kammettiin milloin mistäkin takaisin petiin. Estettiin selkeästi mun sielukkaat seikkailut.
Teininä tietty uni maittoi, päivällä. Öisin oli kiirettä.
Kiirettä oli sinäkin yönä, kun olin yksin Siskoni asunnossa yötä. Unissa kävelyä. Heräsin hississä alusvaatteisillani. Aamuyöllä. Ei avaimia, ei mitään. Kukaan ei ollut Siskoni kotona. Mulla ikää 16v. Keskikaupungilla, kerrostalossa. Puhelinkioskiin matkaa korttelin verran ja mitäpä minä siellä olisin rahattomana tehnyt. Hyvät neuvot olivat kalliit, ei vain ollut niiden antajaa. SiSe, näppärä jo tyttönä, lähtee soittelemaan ovikelloja. Tiesin, että jossain asuu talonmies. Ensimmäinen soitto tarjoaa likaisen ehdotuksen. Muutama välissä tarjoaa tietämättömyyttään. Joku antaa filtin. Viimein joku ajattelee muistavansa talonmiehen rapun ja oven. Sinne siis. Löytyi.
Kaikki mahdolliset valokuva-albumit yms. esittelemällä todistin, että minut sai päästää Siskoni asuntoon. Tämä jätti pelon ja pakotti tekemään Siskon luona yöpyessä erilaisia esteitä oven eteen.
Nyt muistui mieleen samojen ikäkausien laivareissu, jossa Korkkiskan kanssa oltiin. Se oli sitä aikaa, kun hyttejä ei tarvinnut varata vaikka reissussa olikin. Illalla löytyi tosi hyvä nukkumapaikka jostain aulasta ja aamulla koko sakki herää ihan eri paikasta hämmästyneenä tukka pystyssä. Pystyssä se oli ennen nukkumaan menoakin silti. Voi ainakin oppia sen, ettei aamupalabuffetin oven eteen kannata yösijaa rakentaa. Siitä kannetaan pois. Ja Ballantines ei tietty liittynyt asiaan ollenkaan.
Yöt on aina olleet mun aikaa. Aina. Vieläkin. Tätä tuki loistavasti työ viinan parissa. Klo 05 hipsailu töistä kotiin. Oli tapana istahtaa työyön päätteeksi koko porukalla ykkösille. Hippasen se kihahti päähän aamuyön tunteina. Juu totta, ykkönen.
Sujuvaa oli myös muutaman vuoden työtryki todellisessa elämän kovassa koulussa. Työaika 15 - 02. Hei, voisiko sitä käyttää facessa, "elämän kova koulu"? Meinaan, jos on vaan niinkuin viranomaisena joukossa häärinyt? Tosiasia on kuitenkin, että se jätti lähtemättömät vaikutukset ja tiedon siitä, että virka-aika tarjoaa osittain vain pelkistettyä todellisuutta. Mutta edellä mainittu työaika, se toimi mulla. Aamulla kun muu väki heräsi, saattoi olla mitä vaan tehtynä yön aikana. Olin täynnä virtaa kotiutuessani 02 jälkeen.
Traagisin muisto liittyy yhteen aprillipäivään... Yöllä töistä tullessani valmistauduin aamun aprillipäivään. Tein pöydälle kirjeen vanhimmalle tytölle, silloiselle ainokaiselle. Kerroin kirjeessä, että aamulla tulee jäätelöauton kaltainen karkkiauto ja pysähtyy meidän kohdalla. Hän saisi käyttää koko 50e siihen. Rintaa kouristava herätys oli, kun tyttö istui sänkyni laidalla aamuvarhain pukeutuneena 50e kädessään. Tarinan opetus: älä ikinä luota, että lapsi muistaa kyseessä olevan aprillipäivä!
Seuraavana vuonna se muuten muisti. Upea rottatarinani kaikkine rakennelmineen ei mennyt enää läpi. Höh.
Mulle on siunaantunut lapsia, jotka eivät ole valvottaneet. Eivät ole sairastelleet. Eivät ole kiukutelleet. Viimeisessä etenkin ovat tietenkin tulleet äitiinsä. Mikä onni heille - jos siis multa kysytään. Eli aina olen ihan itse saanut päättää, että yökukkuminen on kivaa.
Mitä tapahtui unille, kun minusta, yökukkujasta tuli keski-ikäinen nainen?
Ei mitään. Joku yö saattaa olla toista kosteampi. Hikisempi. Sitä nyt en järin suureksi tapahtumaksi killaa.
Soisin omiin öihini lisää seikkailuita. Sielukkaatkin käy, mutta rajumpiinkin sopeudutaan. Ja nythän puhun tietenkin unista. Ja hyvän unen, sielukkaan tai rajun, toivoisi jatkuvan ilman sitä tyypillistä kymmentä heräilyä ja aamuyön kitutunteja valvoen, kun vasta juuri on ehtinyt nukahtamaan.
Mutta hei, se on ihan tuttua juttua. Suurin muutos lienee se, että olen oivaltanut yöpaidan turhuuden.
Uskaltaa olla itsensä kanssa yksin yön alasti ikiomassa sängyssään.
Tätä on olla hurja tässä iässä!
Elämässäni olen pitkälti ollut sitä mieltä, että nukkuminen on hukkaan heitettyä aikaa. Yritän tehdä sitä mahdollisimman vähän. Ikävä kyllä.
Välillä tulee kohtuullisen vahva tunne, että nyt olen yrittänyt vähän liikaa. Nukkunut liian vähän. Siinä tunnistan pari eri astetta.
Sopivasti liian vähän nukkuminen pitää moottorin käynnissä. Moottoriöljynä toimii tietenkin kahvi. Kahvi. Kahvi. Kahvi. Ja vieläkin kahvi.
Ajatella, joskus en edes juonut kahvia. Se vaati tietoista opettelua. Ja juu, se tapahtui itseasiassa nykyisessä työpaikassani kaukaisella 90-luvulla.
Meillä on hirmuisen kiva keittiö siellä. No joku saattaa nähdä vaivaa sotkuista, mitä kukin jättää jälkeensä. Tiedätkö, mua ei yhtään haittaa. Koska olen näin armollinen muiden sotkuille, toivon armoa myös itselleni. Ja myös sille tupperille, joka on isommassa jääkaapissa tälläkin hetkellä. Epäilen, että hän on jo vahvasti juurtunut sinne kaappiin. Ei sitä sillä tavalla vaan voi kiskaista juuriltaan, pitää kunnioittaa. Ja kunnioitan myös työkavereitani. Kyseessä olevan tupperin, - ystäväni- avaaminen voisi heikkohermoisempia järkyttää. Mulla on kaikkiaan hirmuisen kiva käytäntö; viedä eväitä töihin, homehduttaa ainakin jämät niistä tupperiin, heittää tupperi roskiin ja mennä tupperikutsuille. Viimeinen vaihe on onneksi vähemmällä toteutuksella, koska huhhuijaa... kotona on korkea kaappi... Se ei ole vielä yhtään tyhjentynyt.
Vierailut muissa toimipisteissä saa osan porukasta huokailemaan harmonisia keittiöitä taukotiloina. Pelastakaa minut niiltä! Haluan rypeä rauhassa punaisen sohvan ja sähköiskukraanan välillä. Se on mun työpaikan kolmen parhaan paikan joukossa. Ja hei edes vessa ei kiilannut eteen. Se on samalla tavalla yliarvostettua, kuin nukkuminen. Paljon kivampaa on hyppiä jalat ristissä kotiin.
Jos joku ei muista, mihin asia liittyi, niin voin kertoa että niihin liian vähän nukkumisen asteisiin. Tietenkin. Keski-ikäisen naisen ajatuksen riento on laajaa. Se on niin kyvykäs.
Toinen aste on se, että todellakin, olen nukkunut liian vähän. Se tuntuu päässä, silmissä ja käsivarsissa. Se näkyy päässä, silmissä ja. Niin. Näkyykö se käsivarsissa? Toivon, ettei ne ainakaan paksune liian vähästä unesta. Se olisi jo kohtuutonta.
Silloin ei hyvä heilu. Silloin yritetään vain selviytyä. Silloin säpsytään. Silloin raahustetaan. Tunnelma on liki vastakohtainen kuin sopivasti liian vähän nukuttuna. Silloin kotiin tullessa vajotaan makaamaan kymmeneksi minuutiksi. Tiedän siitä tilanteesta, että osaan vajota tilaan, joka nollaa pään. En nuku, mutta en reagoi. Voimaannun. Sama toimii stressitilanteissa. Onneksi näitä todellakin liian vähiä nukkumisia on vain joskus. En kestäisi alati ottaa noita koomia sohvalla, silkkaa ajan haaskuuta sekin.
Mun nukkuminen on aina ollut vähän villiä. Korostan, että ihan yksin se on ollut villiä. Ja ehkä vieläkin korostan sanaa nukkuminen. Tokkopa kokonaisia öitä niin monia on tullut nukuttua. Miksi nukkuisikaan, kun voi heräilläkin läpi yön.
11v multa murtui solisluu. Niin, kävelin unissani ja kaaduin rapuissa. Auh. Se sattui.
Kaikkiaan olin melko kova touhuilemaan öisin. Mua kammettiin milloin mistäkin takaisin petiin. Estettiin selkeästi mun sielukkaat seikkailut.
Teininä tietty uni maittoi, päivällä. Öisin oli kiirettä.
Kiirettä oli sinäkin yönä, kun olin yksin Siskoni asunnossa yötä. Unissa kävelyä. Heräsin hississä alusvaatteisillani. Aamuyöllä. Ei avaimia, ei mitään. Kukaan ei ollut Siskoni kotona. Mulla ikää 16v. Keskikaupungilla, kerrostalossa. Puhelinkioskiin matkaa korttelin verran ja mitäpä minä siellä olisin rahattomana tehnyt. Hyvät neuvot olivat kalliit, ei vain ollut niiden antajaa. SiSe, näppärä jo tyttönä, lähtee soittelemaan ovikelloja. Tiesin, että jossain asuu talonmies. Ensimmäinen soitto tarjoaa likaisen ehdotuksen. Muutama välissä tarjoaa tietämättömyyttään. Joku antaa filtin. Viimein joku ajattelee muistavansa talonmiehen rapun ja oven. Sinne siis. Löytyi.
Kaikki mahdolliset valokuva-albumit yms. esittelemällä todistin, että minut sai päästää Siskoni asuntoon. Tämä jätti pelon ja pakotti tekemään Siskon luona yöpyessä erilaisia esteitä oven eteen.
Nyt muistui mieleen samojen ikäkausien laivareissu, jossa Korkkiskan kanssa oltiin. Se oli sitä aikaa, kun hyttejä ei tarvinnut varata vaikka reissussa olikin. Illalla löytyi tosi hyvä nukkumapaikka jostain aulasta ja aamulla koko sakki herää ihan eri paikasta hämmästyneenä tukka pystyssä. Pystyssä se oli ennen nukkumaan menoakin silti. Voi ainakin oppia sen, ettei aamupalabuffetin oven eteen kannata yösijaa rakentaa. Siitä kannetaan pois. Ja Ballantines ei tietty liittynyt asiaan ollenkaan.
Yöt on aina olleet mun aikaa. Aina. Vieläkin. Tätä tuki loistavasti työ viinan parissa. Klo 05 hipsailu töistä kotiin. Oli tapana istahtaa työyön päätteeksi koko porukalla ykkösille. Hippasen se kihahti päähän aamuyön tunteina. Juu totta, ykkönen.
Sujuvaa oli myös muutaman vuoden työtryki todellisessa elämän kovassa koulussa. Työaika 15 - 02. Hei, voisiko sitä käyttää facessa, "elämän kova koulu"? Meinaan, jos on vaan niinkuin viranomaisena joukossa häärinyt? Tosiasia on kuitenkin, että se jätti lähtemättömät vaikutukset ja tiedon siitä, että virka-aika tarjoaa osittain vain pelkistettyä todellisuutta. Mutta edellä mainittu työaika, se toimi mulla. Aamulla kun muu väki heräsi, saattoi olla mitä vaan tehtynä yön aikana. Olin täynnä virtaa kotiutuessani 02 jälkeen.
Traagisin muisto liittyy yhteen aprillipäivään... Yöllä töistä tullessani valmistauduin aamun aprillipäivään. Tein pöydälle kirjeen vanhimmalle tytölle, silloiselle ainokaiselle. Kerroin kirjeessä, että aamulla tulee jäätelöauton kaltainen karkkiauto ja pysähtyy meidän kohdalla. Hän saisi käyttää koko 50e siihen. Rintaa kouristava herätys oli, kun tyttö istui sänkyni laidalla aamuvarhain pukeutuneena 50e kädessään. Tarinan opetus: älä ikinä luota, että lapsi muistaa kyseessä olevan aprillipäivä!
Seuraavana vuonna se muuten muisti. Upea rottatarinani kaikkine rakennelmineen ei mennyt enää läpi. Höh.
Mulle on siunaantunut lapsia, jotka eivät ole valvottaneet. Eivät ole sairastelleet. Eivät ole kiukutelleet. Viimeisessä etenkin ovat tietenkin tulleet äitiinsä. Mikä onni heille - jos siis multa kysytään. Eli aina olen ihan itse saanut päättää, että yökukkuminen on kivaa.
Mitä tapahtui unille, kun minusta, yökukkujasta tuli keski-ikäinen nainen?
Ei mitään. Joku yö saattaa olla toista kosteampi. Hikisempi. Sitä nyt en järin suureksi tapahtumaksi killaa.
Soisin omiin öihini lisää seikkailuita. Sielukkaatkin käy, mutta rajumpiinkin sopeudutaan. Ja nythän puhun tietenkin unista. Ja hyvän unen, sielukkaan tai rajun, toivoisi jatkuvan ilman sitä tyypillistä kymmentä heräilyä ja aamuyön kitutunteja valvoen, kun vasta juuri on ehtinyt nukahtamaan.
Mutta hei, se on ihan tuttua juttua. Suurin muutos lienee se, että olen oivaltanut yöpaidan turhuuden.
Uskaltaa olla itsensä kanssa yksin yön alasti ikiomassa sängyssään.
Tätä on olla hurja tässä iässä!
perjantai 20. huhtikuuta 2018
Irto-osia, kokonaisuus katosi
Matkailu avartaa. Joo, näin on.
Ensimmäinen matkaan liittyvä muistoni taitaa olla se, kun jäin mummun kanssa kotiin ja muut lähti oikein laivamatkalle Sundsvalliin. Se oli sitä aikaa, 70-lukua. Hassua, se onkin ainoa muistoni mummusta ennen muistoa hänen kuolinvuoteeltaan. Sekin oli 70-lukua.
Toinen liki matkaa liippaava muistoni on siitä kun, olin 10v. Siis ei voi olla totta; sekin oli 70-lukua! Nippanappa! Miten voi olla? Näin nuorella ihmisellä iso osa asioista on tapahtunut 70-luvulla!!
Mutta siis se liki liippaava muistoni oli sellainen, että suutuin äitilleni. Suuttumuksen voimalla poljin Mini Combilla Kokemäeltä Poriin. Missä lienen polkenut, pikatien varressa. 70-luvulla ei ollut kännyköitä, kukaan ei tiennyt missä SiSe paineli.
Tästä herkesin miettimään, että voisi ajatella kännyköiden arkipäiväistyneen siinä 90-luvun alussa. Se tarkoittaa että suurimman osan elämästäni on ollut kännyköitä. Huh! Alkoi tulla jo kylmä rinki hanurin ympäri kun ryhdyin laskutoimitukseen. Päinvastainen vastaus olisi ollut liikaa. Se olisi jotenkin kongretisoinut sitä että olen elänyt tosi kauan. Tai että syntymästäni on kulunut kauan aikaa. Samma på finska = olisin ollut vanha. Mutta se ei ollut päin vastainen vastaus. Senhän huomasit?
Palaan kiukkuretkeeni Poriin. Innoissani ajoin vanhimman siskoni pihaan. Siellä kammettiin mukulaa ja tavaraa autoon. Olivat lähdössä Kolmårdeniin. Olin jo silloinkin kohtuullisen taitava nielemään pahan mielen. Jostain olin oppinut, että on jotenkin ylväämpää olla näyttämättä pikku mielen pahoituksia. Enkä ole koskaan ihmissuhteissa niin toiminutkaan, Ei herneitä nokkaan. Enkä ymmärrä tuittuja, jotka alati loukkaantuvat jostain. Ettäs kehtaavat.
Mutta kiukku ja raivo. Kyllä, tullaan mun aluevesille. Keski-iän muokatessa persoonaa ja siihen yhdistyvä lisääntyvä tietoisuus omista oikeuksista, nostaa vitutuskäyrän suoraan sanalliseen muotoon. Kuulijasta riippuen se on vielä muokattavissa, joko epäasialliseen suoraan palautteeseen tai asialliseen suoraan palautteeseen. Kiukku ja raivo ovat vitutukselle astetta fiksumpia sanavalintoja. Kuka jaksaa aina olla fiksu?
Kyllä hyppelee juttu. Herneiden ja aluevesien kautta kaarretaan takaisin hetkeen, jolloin Sise 10v polkaisi pikatien reunaa 45km pienellä 22 tuumaisella fillarilla todetakseen, että muut on lähdössä Kolmårdeniin.
Mutta isä ei. Isä hälytettiin noutamaan minut ja Mini Combini. Turkoosi Transit saapui. Liekö katsastettu vai ei, kuka niitä muistaa. Välillä kierreltiin syrjäisempiä teitä, ettei pollarit pysäytä. Isäni, kapinallinen. Hyvätahtoinen, aikaansaamaton kapinallinen. Sankarini. Aina.
Täytyy varmasti tässä tarkentaa, että oikeasti kiva juttu se siskon perheen Kolmårdenin reissu. Ne oli sen ansainnut, eikä mitenkään velvoitettuja mua ottamaan mukaan. Sattui vain tollaseen hetkeen. Olin ajatellut yllättää. Ja varmasti sen teinkin, kun pensasaidan takaa hurautin kerrostalon pihaan hymy huulilla.
Tarinan piti kulkea jouhevasti tähän hetkeen, mutta äh. Huomaan, että merkityksellisiä matkoja on paljon! Pakkohan on mainita juhannusreissut. Silloin Transitin tavaratilaan tehtiin mulle ja pikkuPeelle upeat petit patjoista ja peitoista. Haettiin kaupasta karkkia. Muistan, etten ikinä osannut päättää, mitä karkkia ostaisin! Se kesti ja kesti. No kun jaffakori oli muiden tarpeiden lisäksi pakattu mukaan, lähdettiin reissuun. Minä, pikkuPee, isä ja pikkuPeen vanhemmat. Suuntana joku Parkanon leirintäalue. Ja tuli sinne noita muitakin. Eli Sisko ja sisko omien systeemiensä kera. Monen monta kertaa tämä rutiini tehtiin. Ja voi kun kivointa taisi olla se Transitin takapeti.
Isän kanssa reissailin junalla Tampereelle ja Helsinkiin. Niissä suoritettiin aina ne perussetit, mitä niihin paikkoihin kuuluu. Mä tietty ajattelen, että isällä oli tosi kivaa mun kanssa. Olin kuitenkin vilpittömän kiinnostunut automuseoista ja ties mistä, missä myös poikettiin. Mulla oli jotenkin ajatus monella tavalla seurata hänen jalanjälkiään. No, jollain tapaa siinä onnistuinkin. Aika valuu mullakin ihan sormien välistä ja asiat on kesken. Niin ja kirjoituspöytä. Tervetuloa katsomaan mun työpöytää. Olen ihan varma, että isä myhäilee jossain pilven reunalla tyttärensä näennäiselle kaaottisuudelle. Hän, kuten minäkin tiedetään, että kyse on hallitusta kaaoksesta. Siis näpit irti!
Teinivuosiin liittyi teinireissut.
Niistä kai hillityin oli kaverin perheen kanssa Osloon lähtö. Olin tottunut saamaan haluamani. Olin ilmoittautunut matkalle, ennenkuin muistin kertoa isälle. Hiukan isällä jalka vaihteli paikkaa, kun kerroin asiasta. Muistan, että seisottiin siinä mun hiirihautausmaan päällä. "Mistäs tähän matkaan löytyisi rahaa?" kysyy isä. No en oikein voinut vastata, kun en todellakaan tiennyt. Enkä tiedä vieläkään. Oslossa olin ja kivaa oli. Kai sen joku maksoi. Toivon niin. Ja hei. Anteeksi.
Rippileiriin liittyi vähän samat kuviot. Olinhan ilmoittautunut vaellusriparille lappiin, Norjaan ja Ruotsiin. Mitä mahtoi maksaa... Ja kaikki mikä maksoi, oli todennäköisesti pois jostain laskuista. Ja hei. Anteeksi.
Tämän jotenkin kruunasi se, että kun ennen kirkon alkamista puettiin niitä valkoisia juttuja päälle. Pappi sanoi, etten kuulu kirkkoon, enkä voi päästä ripiltä. Juujuu. Eipä ole aiemmin tullut puheeksi. No, siten sovittiin, että sillai "feikki pääsen ripiltä". No näin mentiin sillä lupauksella että heti maanantaina liityn kirkkoon. Olikohan se maanantai, kun 17v liityin kummiuden vuoksi..
Liftaamalla paineltiin festareilta toisille. Satoja ja satoja kilometrejä. Korkkiska ja minä. Välillä oli mukana kani nimeltä Rusina. Niin, ja Rusinan emäntä. Voisi luulla, että koska mukana on jopa kani, niin varustelu on korkealla tasolla. Voisi luulla. Totuus oli toinen. Ei rahaa. Ei telttaa. Ei vaihtovaatteita. Ei ruokaa. Useimmiten ei lippuakaan. Siihen oli muut keinot. Siihen sisälle pääsyyn. Kerran niissä muissa keinoissa Korkkiska joutui koiran puremaksi. Useita kertoja kai häädettiin pois. Mikä siinä on, ettei aidoilla saa kiipeillä?
Sorbusta, Porvoon lankkua ja Biozellin tukkalakkaa kyllä oli.
Osoittaa hillitöntä kykyä priorisoida asioita jo silloin.
Ja hei Saapas-teltat. Niiden varaan saattoi laskea reissunsa.
Sitten oli laivareissuja. Huhhuh.
Niin, ja oli vierailuita milloin missäkin kaupungissa. Punkkarien kesken. Samaa rotua. Tai lajia. Ei itsekään kykene näitä reissuja muistelemaan. Tiedäthän, tulee kiire ajatella jotain muuta asiaa saadakseen edellisen ajatuksen pois.
Ensimmäinen ihan oikea lentomatkani suuntautui Roomaan. Sepäs olikin oikea palkintomatka. Silloin sain vielä palkkani viinan kanssa läträämisestä. Oli aika kuumat kuukaudet takana ja totisesti tehtiin hommia! Oltiin ansaittu se palkinto. Lentokoneeseen lastataan yhden ravintolan henkilökunta ja lennätetään liki viikoksi ilmaisen juoman ja ruuan pariin Roomaan. No ei kai siitä nyt seuraa, kuin hämminkiä, häätöä ja hätistelyä. Nyt tuli mieleen tarina jota Saaressaasuvamika heitti jollekin ulkomaalaisille. Oli muistaakseni Juhapoken henkivartija tarinassaan. Kertoili jääkarhuista, joita ehkä liki paljain käsin tappoi suojellakseen Juhapokea. Ja oooh, kun nämä kuunteli haltoituneena. Vietiin vähän suomikuvaa mailmalle. Sori. Ja suomiääntä. Ja suomijuhlintaa. Ja suomitiesmitä.
Kai se Rooma sitten oli kiva paikka. Jos tykkäsi. Mulle se oli ihan yhdentekevä, vaikka olihan reissussa kivaa. Mutta en ajatellut enää matkustelevani.
No okei. Viroon suostuin. Suostuin niin paljon, että aloin opiskelemaan viron kieltä, Koska en ole ikinä mitään kieltä oppinut, oli tämä todella harppaus! No sitä kesti muutaman kuukauden ja olin oppinut tarvittavan. Osasin kysyä "elätkö vielä?"ja kiittää. Mun mielestä noille sanaparsille voi ihan hyvin olla käyttöä tietynlaisissa tilanteissa Virossa matkatessaan. Jos siis on ihan tulkin tarvetta, niin ihan kelpo hintaan lähden kyllä mukaan.
Ote lipesi. Aloin löytämään itseäni myös ties mistä. Kanariaa ristiin rastiin, Barcelonaa, Saksaa, Romaniaa, Bulgariaa, Turkkia ja näitä kaikkia perushilipatihippaa maita. Ne reissut kulki jotenkin mutkattomasti. Ei hämminkiä.
Mitä tapahtuu taas, kun mun piti yksin lähteä Venäjälle? Ensinnäkin tarkka on tarkka. Jätin pankkikortit yms. kotiin. Toisaalta varmaan ihan kiva juttu, mutta en ollut vielä nostanut rahaa matkaa varten. Sen tajusin vasta bussissa. Onneksi sain lainarahaa muilta bussissa olevilta. Kiitos.
Siinä hemmetin passijonossa vilkaisen passiini, jossa on ihan väärä kuva! No ei siinä mikään auta. Ei mulla passittiomana ole asiaa Venäjälle. Jään Kotkaan. Kuka sinne Venäjälle nyt niin hinkuiskaan. Väärällä passilla ja lainarahalla.
Nice.
Tullimiehet vei mut hotelliin. Kivaa palvelua sekin. Tilanne oli se, että kotiin en päässyt, joten piti kuitenkin jotenkin tutustua ympäristöön. Nyt natsas. Kotkan ja Haminan ravintolafestarit. Siellä huristelin jollakin bussilla anniskelupaikasta toiseen. Kauhean kiva tapa tutustua Haminaankin. Oliskohan muuten tullut koskaan käytyä?
Jotta käsitys minusta pysyy kuitenkin neitseellisenä, mainitsen että seuraavana päivänä kävin Kotkan kriisiasemalla sanomassa käsipäivää ja terveisiä Porista. Kollegiaalinen kädenpuristus. Ei mulla siis mitään kriisiä tullut. Pieni edustuskeikka vaan siihen väliin.
Oli toinenkin kerta kun mun pit lähteä Venäjälle. Työporukka. Nuorempi tyttö sanoi saunan lauteilla, että miksi lähden niin moneksi päiväksi? Mitä sanoo äiti! "Ei äitin tartte lähteä, äiti jää kotiin". Ja niin äiti jäi iloisena ratkaisustaan. Oikeasti. Mä olen ollut niitä äitejä, joilla 5 minuutin ero lapsesta on sattunut ihan fyysisesti. Nykyään kipuaistimus on kadonnut. Kuulunee asiaan.
Tämä kotiin jääminen ei mennyt ihan kivutta. Siihen kuului tytön esiintyminen jumpan juhlassa Promenadissa. Sellanen pikkujuttu vaan, että äiti oli viemässä hänä sinne sunnuntaina kun esitys oli ollut lauantaina. Äitiyteni musta-aukko. Pimeä hetki. Lelukauppaan vähän äkkiä! Mitä ikinä tyttöni haluatkaan, sen saat. Miksi en nyt muista, mitä se valitsi?
Mun mieleeni vilistää kovasti matkoja. Niitä on itseasiassa paljon. Nyt en ihan löydä jutun struktuuria. Löytääkö kukaan muukaan? Voi että, kun joku joskus kommentoisi. Liki pari tuhatta lukukertaa, eikä yhtään kommenttia. Ja hei, se ei killaa mun katsomisia, kun katson onko joku katsonut. Nämä nykyajan tekniikat nääs. Nämä tietää tällaisetkin.
Loppuun kerron kuitenkin sen, mistä ajatus lähti. Olisin halunnut kertoa miten toimii SiSe. Se kävelee työhuoneeseen. Sillä on 10 minuuttia aikaa. Se plaraa työvapaata vyöhykettä, eli oman puhelimen sähköpostia. Se näkee mainoksen Itävallasta. Se varaa kauhean matkakokonaisuuden. Isolle väelle. Se ei ole ikinä edes puhunut kenenkään kanssa Itävaltaan lähdöstä. Se valmistautuu seuraavaan työtehtävään. Se lähtee seuraavaan työtehtävään. Kun se istuu alas puhumaan, sen sydän lyö tunk-tunk-tunk. Sen kädet hikoilee. Se miettii mitä hemmettiä just äsken tapahtui. 11 minuuttia sitten se ei ollut edes miettinyt Itävaltaan lähtöä. Sitten se menee töistä kotiin. Ei ne sen lapset usko ollenkaan että matka on tulossa. Ei usko SiSekään. Lapset nauraa, kun SiSe selittää vuoristokylästä. Pieni perhehotelli, joo ei uima-allasta. Alppeja, patikointia.
Se oli sellanen SiSen kymmenminuuttinen. Se niinkun syttyi itseltäänkin salaa. Mutta nyt sitten Meindlit kassiin ja menoksi! Tai kesällä siis. Malta SiSe, malta!
Ensimmäinen matkaan liittyvä muistoni taitaa olla se, kun jäin mummun kanssa kotiin ja muut lähti oikein laivamatkalle Sundsvalliin. Se oli sitä aikaa, 70-lukua. Hassua, se onkin ainoa muistoni mummusta ennen muistoa hänen kuolinvuoteeltaan. Sekin oli 70-lukua.
Toinen liki matkaa liippaava muistoni on siitä kun, olin 10v. Siis ei voi olla totta; sekin oli 70-lukua! Nippanappa! Miten voi olla? Näin nuorella ihmisellä iso osa asioista on tapahtunut 70-luvulla!!
Mutta siis se liki liippaava muistoni oli sellainen, että suutuin äitilleni. Suuttumuksen voimalla poljin Mini Combilla Kokemäeltä Poriin. Missä lienen polkenut, pikatien varressa. 70-luvulla ei ollut kännyköitä, kukaan ei tiennyt missä SiSe paineli.
Tästä herkesin miettimään, että voisi ajatella kännyköiden arkipäiväistyneen siinä 90-luvun alussa. Se tarkoittaa että suurimman osan elämästäni on ollut kännyköitä. Huh! Alkoi tulla jo kylmä rinki hanurin ympäri kun ryhdyin laskutoimitukseen. Päinvastainen vastaus olisi ollut liikaa. Se olisi jotenkin kongretisoinut sitä että olen elänyt tosi kauan. Tai että syntymästäni on kulunut kauan aikaa. Samma på finska = olisin ollut vanha. Mutta se ei ollut päin vastainen vastaus. Senhän huomasit?
Palaan kiukkuretkeeni Poriin. Innoissani ajoin vanhimman siskoni pihaan. Siellä kammettiin mukulaa ja tavaraa autoon. Olivat lähdössä Kolmårdeniin. Olin jo silloinkin kohtuullisen taitava nielemään pahan mielen. Jostain olin oppinut, että on jotenkin ylväämpää olla näyttämättä pikku mielen pahoituksia. Enkä ole koskaan ihmissuhteissa niin toiminutkaan, Ei herneitä nokkaan. Enkä ymmärrä tuittuja, jotka alati loukkaantuvat jostain. Ettäs kehtaavat.
Mutta kiukku ja raivo. Kyllä, tullaan mun aluevesille. Keski-iän muokatessa persoonaa ja siihen yhdistyvä lisääntyvä tietoisuus omista oikeuksista, nostaa vitutuskäyrän suoraan sanalliseen muotoon. Kuulijasta riippuen se on vielä muokattavissa, joko epäasialliseen suoraan palautteeseen tai asialliseen suoraan palautteeseen. Kiukku ja raivo ovat vitutukselle astetta fiksumpia sanavalintoja. Kuka jaksaa aina olla fiksu?
Kyllä hyppelee juttu. Herneiden ja aluevesien kautta kaarretaan takaisin hetkeen, jolloin Sise 10v polkaisi pikatien reunaa 45km pienellä 22 tuumaisella fillarilla todetakseen, että muut on lähdössä Kolmårdeniin.
Mutta isä ei. Isä hälytettiin noutamaan minut ja Mini Combini. Turkoosi Transit saapui. Liekö katsastettu vai ei, kuka niitä muistaa. Välillä kierreltiin syrjäisempiä teitä, ettei pollarit pysäytä. Isäni, kapinallinen. Hyvätahtoinen, aikaansaamaton kapinallinen. Sankarini. Aina.
Täytyy varmasti tässä tarkentaa, että oikeasti kiva juttu se siskon perheen Kolmårdenin reissu. Ne oli sen ansainnut, eikä mitenkään velvoitettuja mua ottamaan mukaan. Sattui vain tollaseen hetkeen. Olin ajatellut yllättää. Ja varmasti sen teinkin, kun pensasaidan takaa hurautin kerrostalon pihaan hymy huulilla.
Tarinan piti kulkea jouhevasti tähän hetkeen, mutta äh. Huomaan, että merkityksellisiä matkoja on paljon! Pakkohan on mainita juhannusreissut. Silloin Transitin tavaratilaan tehtiin mulle ja pikkuPeelle upeat petit patjoista ja peitoista. Haettiin kaupasta karkkia. Muistan, etten ikinä osannut päättää, mitä karkkia ostaisin! Se kesti ja kesti. No kun jaffakori oli muiden tarpeiden lisäksi pakattu mukaan, lähdettiin reissuun. Minä, pikkuPee, isä ja pikkuPeen vanhemmat. Suuntana joku Parkanon leirintäalue. Ja tuli sinne noita muitakin. Eli Sisko ja sisko omien systeemiensä kera. Monen monta kertaa tämä rutiini tehtiin. Ja voi kun kivointa taisi olla se Transitin takapeti.
Isän kanssa reissailin junalla Tampereelle ja Helsinkiin. Niissä suoritettiin aina ne perussetit, mitä niihin paikkoihin kuuluu. Mä tietty ajattelen, että isällä oli tosi kivaa mun kanssa. Olin kuitenkin vilpittömän kiinnostunut automuseoista ja ties mistä, missä myös poikettiin. Mulla oli jotenkin ajatus monella tavalla seurata hänen jalanjälkiään. No, jollain tapaa siinä onnistuinkin. Aika valuu mullakin ihan sormien välistä ja asiat on kesken. Niin ja kirjoituspöytä. Tervetuloa katsomaan mun työpöytää. Olen ihan varma, että isä myhäilee jossain pilven reunalla tyttärensä näennäiselle kaaottisuudelle. Hän, kuten minäkin tiedetään, että kyse on hallitusta kaaoksesta. Siis näpit irti!
Teinivuosiin liittyi teinireissut.
Niistä kai hillityin oli kaverin perheen kanssa Osloon lähtö. Olin tottunut saamaan haluamani. Olin ilmoittautunut matkalle, ennenkuin muistin kertoa isälle. Hiukan isällä jalka vaihteli paikkaa, kun kerroin asiasta. Muistan, että seisottiin siinä mun hiirihautausmaan päällä. "Mistäs tähän matkaan löytyisi rahaa?" kysyy isä. No en oikein voinut vastata, kun en todellakaan tiennyt. Enkä tiedä vieläkään. Oslossa olin ja kivaa oli. Kai sen joku maksoi. Toivon niin. Ja hei. Anteeksi.
Rippileiriin liittyi vähän samat kuviot. Olinhan ilmoittautunut vaellusriparille lappiin, Norjaan ja Ruotsiin. Mitä mahtoi maksaa... Ja kaikki mikä maksoi, oli todennäköisesti pois jostain laskuista. Ja hei. Anteeksi.
Tämän jotenkin kruunasi se, että kun ennen kirkon alkamista puettiin niitä valkoisia juttuja päälle. Pappi sanoi, etten kuulu kirkkoon, enkä voi päästä ripiltä. Juujuu. Eipä ole aiemmin tullut puheeksi. No, siten sovittiin, että sillai "feikki pääsen ripiltä". No näin mentiin sillä lupauksella että heti maanantaina liityn kirkkoon. Olikohan se maanantai, kun 17v liityin kummiuden vuoksi..
Liftaamalla paineltiin festareilta toisille. Satoja ja satoja kilometrejä. Korkkiska ja minä. Välillä oli mukana kani nimeltä Rusina. Niin, ja Rusinan emäntä. Voisi luulla, että koska mukana on jopa kani, niin varustelu on korkealla tasolla. Voisi luulla. Totuus oli toinen. Ei rahaa. Ei telttaa. Ei vaihtovaatteita. Ei ruokaa. Useimmiten ei lippuakaan. Siihen oli muut keinot. Siihen sisälle pääsyyn. Kerran niissä muissa keinoissa Korkkiska joutui koiran puremaksi. Useita kertoja kai häädettiin pois. Mikä siinä on, ettei aidoilla saa kiipeillä?
Sorbusta, Porvoon lankkua ja Biozellin tukkalakkaa kyllä oli.
Osoittaa hillitöntä kykyä priorisoida asioita jo silloin.
Ja hei Saapas-teltat. Niiden varaan saattoi laskea reissunsa.
Sitten oli laivareissuja. Huhhuh.
Niin, ja oli vierailuita milloin missäkin kaupungissa. Punkkarien kesken. Samaa rotua. Tai lajia. Ei itsekään kykene näitä reissuja muistelemaan. Tiedäthän, tulee kiire ajatella jotain muuta asiaa saadakseen edellisen ajatuksen pois.
Ensimmäinen ihan oikea lentomatkani suuntautui Roomaan. Sepäs olikin oikea palkintomatka. Silloin sain vielä palkkani viinan kanssa läträämisestä. Oli aika kuumat kuukaudet takana ja totisesti tehtiin hommia! Oltiin ansaittu se palkinto. Lentokoneeseen lastataan yhden ravintolan henkilökunta ja lennätetään liki viikoksi ilmaisen juoman ja ruuan pariin Roomaan. No ei kai siitä nyt seuraa, kuin hämminkiä, häätöä ja hätistelyä. Nyt tuli mieleen tarina jota Saaressaasuvamika heitti jollekin ulkomaalaisille. Oli muistaakseni Juhapoken henkivartija tarinassaan. Kertoili jääkarhuista, joita ehkä liki paljain käsin tappoi suojellakseen Juhapokea. Ja oooh, kun nämä kuunteli haltoituneena. Vietiin vähän suomikuvaa mailmalle. Sori. Ja suomiääntä. Ja suomijuhlintaa. Ja suomitiesmitä.
Kai se Rooma sitten oli kiva paikka. Jos tykkäsi. Mulle se oli ihan yhdentekevä, vaikka olihan reissussa kivaa. Mutta en ajatellut enää matkustelevani.
No okei. Viroon suostuin. Suostuin niin paljon, että aloin opiskelemaan viron kieltä, Koska en ole ikinä mitään kieltä oppinut, oli tämä todella harppaus! No sitä kesti muutaman kuukauden ja olin oppinut tarvittavan. Osasin kysyä "elätkö vielä?"ja kiittää. Mun mielestä noille sanaparsille voi ihan hyvin olla käyttöä tietynlaisissa tilanteissa Virossa matkatessaan. Jos siis on ihan tulkin tarvetta, niin ihan kelpo hintaan lähden kyllä mukaan.
Ote lipesi. Aloin löytämään itseäni myös ties mistä. Kanariaa ristiin rastiin, Barcelonaa, Saksaa, Romaniaa, Bulgariaa, Turkkia ja näitä kaikkia perushilipatihippaa maita. Ne reissut kulki jotenkin mutkattomasti. Ei hämminkiä.
Mitä tapahtuu taas, kun mun piti yksin lähteä Venäjälle? Ensinnäkin tarkka on tarkka. Jätin pankkikortit yms. kotiin. Toisaalta varmaan ihan kiva juttu, mutta en ollut vielä nostanut rahaa matkaa varten. Sen tajusin vasta bussissa. Onneksi sain lainarahaa muilta bussissa olevilta. Kiitos.
Siinä hemmetin passijonossa vilkaisen passiini, jossa on ihan väärä kuva! No ei siinä mikään auta. Ei mulla passittiomana ole asiaa Venäjälle. Jään Kotkaan. Kuka sinne Venäjälle nyt niin hinkuiskaan. Väärällä passilla ja lainarahalla.
Nice.
Tullimiehet vei mut hotelliin. Kivaa palvelua sekin. Tilanne oli se, että kotiin en päässyt, joten piti kuitenkin jotenkin tutustua ympäristöön. Nyt natsas. Kotkan ja Haminan ravintolafestarit. Siellä huristelin jollakin bussilla anniskelupaikasta toiseen. Kauhean kiva tapa tutustua Haminaankin. Oliskohan muuten tullut koskaan käytyä?
Jotta käsitys minusta pysyy kuitenkin neitseellisenä, mainitsen että seuraavana päivänä kävin Kotkan kriisiasemalla sanomassa käsipäivää ja terveisiä Porista. Kollegiaalinen kädenpuristus. Ei mulla siis mitään kriisiä tullut. Pieni edustuskeikka vaan siihen väliin.
Oli toinenkin kerta kun mun pit lähteä Venäjälle. Työporukka. Nuorempi tyttö sanoi saunan lauteilla, että miksi lähden niin moneksi päiväksi? Mitä sanoo äiti! "Ei äitin tartte lähteä, äiti jää kotiin". Ja niin äiti jäi iloisena ratkaisustaan. Oikeasti. Mä olen ollut niitä äitejä, joilla 5 minuutin ero lapsesta on sattunut ihan fyysisesti. Nykyään kipuaistimus on kadonnut. Kuulunee asiaan.
Tämä kotiin jääminen ei mennyt ihan kivutta. Siihen kuului tytön esiintyminen jumpan juhlassa Promenadissa. Sellanen pikkujuttu vaan, että äiti oli viemässä hänä sinne sunnuntaina kun esitys oli ollut lauantaina. Äitiyteni musta-aukko. Pimeä hetki. Lelukauppaan vähän äkkiä! Mitä ikinä tyttöni haluatkaan, sen saat. Miksi en nyt muista, mitä se valitsi?
Mun mieleeni vilistää kovasti matkoja. Niitä on itseasiassa paljon. Nyt en ihan löydä jutun struktuuria. Löytääkö kukaan muukaan? Voi että, kun joku joskus kommentoisi. Liki pari tuhatta lukukertaa, eikä yhtään kommenttia. Ja hei, se ei killaa mun katsomisia, kun katson onko joku katsonut. Nämä nykyajan tekniikat nääs. Nämä tietää tällaisetkin.
Loppuun kerron kuitenkin sen, mistä ajatus lähti. Olisin halunnut kertoa miten toimii SiSe. Se kävelee työhuoneeseen. Sillä on 10 minuuttia aikaa. Se plaraa työvapaata vyöhykettä, eli oman puhelimen sähköpostia. Se näkee mainoksen Itävallasta. Se varaa kauhean matkakokonaisuuden. Isolle väelle. Se ei ole ikinä edes puhunut kenenkään kanssa Itävaltaan lähdöstä. Se valmistautuu seuraavaan työtehtävään. Se lähtee seuraavaan työtehtävään. Kun se istuu alas puhumaan, sen sydän lyö tunk-tunk-tunk. Sen kädet hikoilee. Se miettii mitä hemmettiä just äsken tapahtui. 11 minuuttia sitten se ei ollut edes miettinyt Itävaltaan lähtöä. Sitten se menee töistä kotiin. Ei ne sen lapset usko ollenkaan että matka on tulossa. Ei usko SiSekään. Lapset nauraa, kun SiSe selittää vuoristokylästä. Pieni perhehotelli, joo ei uima-allasta. Alppeja, patikointia.
Se oli sellanen SiSen kymmenminuuttinen. Se niinkun syttyi itseltäänkin salaa. Mutta nyt sitten Meindlit kassiin ja menoksi! Tai kesällä siis. Malta SiSe, malta!
sunnuntai 15. huhtikuuta 2018
Hurraa Helena!!!
Jotenkin, jostain syystä huomaan miettiväni monta kertaa päivässä aikoja yläasteella.
Mulla onkin mietittävää siinä ihan neljän vuoden verran, koska kävin tietenkin kymppiluokan. Tietenkin siis siksi, että olinhan mä ihan pihalla mitä musta isona tulee.
Pihalla olin monella muullakin tavalla. En nytkään ihan sisällä aina ole, mutta eri tavalla.
Monta kertaa olen tuntenut syvää kiitollisuutta kolme vuotta luokanvalvojana toimineelle Helenalle. Sama Helena opetti äidinkieltä. Äidinkielessä olin kympin tyttö. Aina. En ole varma kumman ansiota se oli, mun vai Helenan? Se tykkäs mun kirjoituksista. Mä tykkäsin kirjoittaa, kun se tykkäs mun kirjoituksista. Sillä tavalla. Tunteikkailla palautteilla saatiin ainakin tämä koululainen uskomaan, että olen hyvä jossain asiassa.
Jos se kokemus olisi pitänyt ottaa muiden opettajien palautteista, niin kevyeksi olisi jäänyt. Helena antoi anteeksi ja katsoi läpi sormien, Kirjoittamalla kuittasin kaikki muut kohellukset.
Kuviksessa en yltänyt ihan samaan. Piirtämisen taidot ei riittäneet siihen, että jatkuva myöhästely olisi annettu anteeksi. Sain porttikiellon koko aineeseen. Taisi olla kyse kymppiluokasta.
Voi minua, ihmispoloa.
Liikunta. Se hemmetin koululiikunta. Tampuriini antoi tahtia liikkumisen ilolle. Tam-tam-tam-tam. Mun liikunnan ilon tahtini oli ihan eri. Ja varusteetkin oli ihan erit. En ihan hirveästi huomannut kunnioittaa ohjesääntöjä varusteista.
Koululiikuntakokemuksella oli vaikutuksensa kauas. Elin siinä ajatuksessa, etten osaa mitään liikuntaa. Joskus aikuisiällä menin johonkin jumppaan ja todellinen flashback iski vasten naamaa. Se jäätävä liikuntaope piti sitä jumppaa! Monen kymmenen naisen edessä kuulin pilkalliseksi kokemani sanat "SiSekin on lähtenyt oikein harrastamaan liikuntaa". Arvaa, meninkö sinne enää koskaan? No en.
Onneksi löysin kolmenkympin hujakoilla Pacen, omat jalat ja fillarin. Ja hei mä olen hitsin hyvä niissä touhuissa. Keposesti vetäsen 60 km fillarilla tai pienen päiväpyrähdyksen 25 km kävellen. Noi menee siis rutiinisti. Välillä voi tehdä vähän jotain isompaa suunnitelmaa. Noi on niitä mihin jokainen pystyy, Kyse on vaan siitä, että uskoo pystyvänsä. Minä uskon itseeni. Kilometrien kerryttämisessä. Muilta osin uskoni on horjuvaa.
Olin kapinallisen isän kapinallinen tytär. Kapinallisen yksinhuoltajaisän kapinallinen tytär. Kun koulusta tuli lappuja tekemisistäni tai tekemättömyyksistäni, isä kuittasi ne lisäten vielä jonkun lauseen lappuun, joka tuki mua. En ikinä saanut mitään sanktioita isältä. Se oli valmis taistelemaan oman tahdon ja vapauden puolesta. Tämän kasvatusideologian lopputuloshan onkin kaikkien nähtävillä... Ihan hiukan siis olimme ärsyttäviä. Isosisko vetäisi koulun läpi puolihuolimattomasti reilun ysin keskiarvolla. Mulla oli vähän erilaiset meriitit koulusta. Tokkopa muuten isosisko ikinä sai mitään huomautusta mistään. Se oli niin kiva, reipas ja tunnollinen. Hyvällä tavalla.
Tunnollisuushan ei aina ole hyve. No mutta pieni tujaus sitä olisi kiva omistaa.
Ja juuri nyt tässä hetkessä muistan, että yhteen isoon koulutukseen liittyvä kirjoitustyö piti olla ehkä jo pari päivää sitten valmiina. Lisäksi piti laittaa kalenteriin joku muutaman tunnin juttu koulutuksen alkujuttuun liittyen. Ensi torstaille. En ole laittanut. Eli aamulla töissä kalenterin siivouspuuhiin. Tämä on SiSe, the tunnollisuus.
Voi minua, ihmispoloa.
Kerron vielä siitä, miten sain kuitin takaisin Sirkalta, yhdeltä opelta jonka kanssa oli yhteistyöhaasteita. Ajauduin opiskeluaikoina työharjoitteluun omaan kouluuni. Istuin jossain työryhmässä, jonka teemana oli ongelmaoppilaat. Tämä Sirkka tokaisi yhdestä oppilaasta "tiesihän sen, ettei sellasesta mitään voi tulla kun isä on yksinhuoltajana" ja merkitsevä vilkaisu minuun. Kiitti ja kuitti. Inhoan sinua Sirkka vielä enemmän, kuin kouluaikana.
Ja tulihan musta jotain.
No mutta se yläaste oli hyvää aikaa. Tai siis ei nyt yläaste niinkään, vaan se ikäkausi. Säilyin hengissä. Koin hauskoja asioita. Kokeiltiin vaarallisia juttuja. Niin kai kuuluukin.
Jotain tällaista pientä ruopaisua halusin tehdä. Ehkä se lähti siitä, että halusin kertoa kaikille Helenasta, Helenan merkityksestä. Jokaisesesta mainitusta asiasta voisin lähteä lurittelemaan tarinaa. Ehkä pidättäydyn siitä tällä erää.
Näkemiin, kuulemiin.
Mulla onkin mietittävää siinä ihan neljän vuoden verran, koska kävin tietenkin kymppiluokan. Tietenkin siis siksi, että olinhan mä ihan pihalla mitä musta isona tulee.
Pihalla olin monella muullakin tavalla. En nytkään ihan sisällä aina ole, mutta eri tavalla.
Monta kertaa olen tuntenut syvää kiitollisuutta kolme vuotta luokanvalvojana toimineelle Helenalle. Sama Helena opetti äidinkieltä. Äidinkielessä olin kympin tyttö. Aina. En ole varma kumman ansiota se oli, mun vai Helenan? Se tykkäs mun kirjoituksista. Mä tykkäsin kirjoittaa, kun se tykkäs mun kirjoituksista. Sillä tavalla. Tunteikkailla palautteilla saatiin ainakin tämä koululainen uskomaan, että olen hyvä jossain asiassa.
Jos se kokemus olisi pitänyt ottaa muiden opettajien palautteista, niin kevyeksi olisi jäänyt. Helena antoi anteeksi ja katsoi läpi sormien, Kirjoittamalla kuittasin kaikki muut kohellukset.
Kuviksessa en yltänyt ihan samaan. Piirtämisen taidot ei riittäneet siihen, että jatkuva myöhästely olisi annettu anteeksi. Sain porttikiellon koko aineeseen. Taisi olla kyse kymppiluokasta.
Voi minua, ihmispoloa.
Liikunta. Se hemmetin koululiikunta. Tampuriini antoi tahtia liikkumisen ilolle. Tam-tam-tam-tam. Mun liikunnan ilon tahtini oli ihan eri. Ja varusteetkin oli ihan erit. En ihan hirveästi huomannut kunnioittaa ohjesääntöjä varusteista.
Koululiikuntakokemuksella oli vaikutuksensa kauas. Elin siinä ajatuksessa, etten osaa mitään liikuntaa. Joskus aikuisiällä menin johonkin jumppaan ja todellinen flashback iski vasten naamaa. Se jäätävä liikuntaope piti sitä jumppaa! Monen kymmenen naisen edessä kuulin pilkalliseksi kokemani sanat "SiSekin on lähtenyt oikein harrastamaan liikuntaa". Arvaa, meninkö sinne enää koskaan? No en.
Onneksi löysin kolmenkympin hujakoilla Pacen, omat jalat ja fillarin. Ja hei mä olen hitsin hyvä niissä touhuissa. Keposesti vetäsen 60 km fillarilla tai pienen päiväpyrähdyksen 25 km kävellen. Noi menee siis rutiinisti. Välillä voi tehdä vähän jotain isompaa suunnitelmaa. Noi on niitä mihin jokainen pystyy, Kyse on vaan siitä, että uskoo pystyvänsä. Minä uskon itseeni. Kilometrien kerryttämisessä. Muilta osin uskoni on horjuvaa.
Olin kapinallisen isän kapinallinen tytär. Kapinallisen yksinhuoltajaisän kapinallinen tytär. Kun koulusta tuli lappuja tekemisistäni tai tekemättömyyksistäni, isä kuittasi ne lisäten vielä jonkun lauseen lappuun, joka tuki mua. En ikinä saanut mitään sanktioita isältä. Se oli valmis taistelemaan oman tahdon ja vapauden puolesta. Tämän kasvatusideologian lopputuloshan onkin kaikkien nähtävillä... Ihan hiukan siis olimme ärsyttäviä. Isosisko vetäisi koulun läpi puolihuolimattomasti reilun ysin keskiarvolla. Mulla oli vähän erilaiset meriitit koulusta. Tokkopa muuten isosisko ikinä sai mitään huomautusta mistään. Se oli niin kiva, reipas ja tunnollinen. Hyvällä tavalla.
Tunnollisuushan ei aina ole hyve. No mutta pieni tujaus sitä olisi kiva omistaa.
Ja juuri nyt tässä hetkessä muistan, että yhteen isoon koulutukseen liittyvä kirjoitustyö piti olla ehkä jo pari päivää sitten valmiina. Lisäksi piti laittaa kalenteriin joku muutaman tunnin juttu koulutuksen alkujuttuun liittyen. Ensi torstaille. En ole laittanut. Eli aamulla töissä kalenterin siivouspuuhiin. Tämä on SiSe, the tunnollisuus.
Voi minua, ihmispoloa.
Kerron vielä siitä, miten sain kuitin takaisin Sirkalta, yhdeltä opelta jonka kanssa oli yhteistyöhaasteita. Ajauduin opiskeluaikoina työharjoitteluun omaan kouluuni. Istuin jossain työryhmässä, jonka teemana oli ongelmaoppilaat. Tämä Sirkka tokaisi yhdestä oppilaasta "tiesihän sen, ettei sellasesta mitään voi tulla kun isä on yksinhuoltajana" ja merkitsevä vilkaisu minuun. Kiitti ja kuitti. Inhoan sinua Sirkka vielä enemmän, kuin kouluaikana.
Ja tulihan musta jotain.
No mutta se yläaste oli hyvää aikaa. Tai siis ei nyt yläaste niinkään, vaan se ikäkausi. Säilyin hengissä. Koin hauskoja asioita. Kokeiltiin vaarallisia juttuja. Niin kai kuuluukin.
Näkemiin, kuulemiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)